O(log(tq))   

Juu, olen edelleen hengissä. Syy pitkälliseen hiljaisuuteen on vähemmän proosallisesti se, että mitään positiivista ei juurikaan ole tapahtunut moneen kuukauteen. Sen sijaan ihan riittävästi tavaraa roiskahti seinille tuulettimen käynnistyttyä tuossa jonkin aikaa taaksepäin. Elpyminen on onneksi käynnistynyt ihan mukavasti.

Ja koska tätä nyt minulta jatkuvasti kysellään, kiitoksia eräänkin yksilön massiivisen mokan, valmiit levymateriaalit istuivat koneellani satakunta vuorokautta odottamassa sitä, että palanen paperia matkustaa maailman halki. Se ihme tapahtui vihdoin viime viikolla ja voinkin näin onnellisena ilmoittaa, että matsku on levy-yhtiöllä ja levy jopa tulee ulos tämän vuoden puolella. Edelleenkään en tiedä tarkkaa julkaisupäivää, mutta jossain syys-lokakuun kieppeillä mennään, sikäli kun ystävämme ranskalaiset eivät vetäise itkupotkuraivareita, tällä kertaa masteroinnin laadusta.

Toinen proggis etenee mukavasti. Päästäisenä narulle tarttuivat kolmen biisin lauluosuudet ja toivon mukaan kuukauden sisällä matskua saisi Myspaceenkin asti. Siitä sitten tarkemmin kunhan.

Syksyn puolessa välin lupasin tekeväni 10 biisiä joululoman alkuun mennessä. Flunssa ja suolistotulehdus iskivät sopivasti juuri ennen deadlinea ja suunniteltu itsenäisyyspäivän sävellyssessio jäi pitämättä. Tänään tuli vihdoin tartuttua härkää sarvista ja tekaistua viimoinen puuttuva biisi kasaan. Voi hyvin olla, että pari uutta syntyy vielä uunnavuonna, jos ja kun.

Pistänen ämpärit huomenna eteenpäin myös projektin mahdolliselle uudelle abduktoidulle. Sikäli kun vastaanottaja ei juokse karkuun kauhusta. Kyllähän se hieman kylmää ja on kylmännyt laittaa omia sävellyksiään eteenpäin asianosaisille. Varsinkin kun kaikki demot on semmoisia ensimmäisiä raakamietintöjä, joita ei ole harkittu yhtään, räiskitty vaan menemään.

No, mikä ei tapa, vahvistaa.

Tänä vuonna olen:

• täyttänyt 32 vuotta,
• saanut vakinaisen työpaikan ja jättänyt yliopistopestit toivottavasti ikuisesti taakseni,
• solminut levytyssopimuksen ja levyttänyt debyyttialbumin (molemmat yhdessä bändini kanssa toki),
• opiskellut soitinrakennusta ja
• istunut paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen hallituksessa ja aktivoitunut eläinsuojeluyhdistysten liitossa.

Elämä hyvä.

1) Bändihommilla ei ansaitse rahaa. Päin vastoin. Rahaa menee niin ettei piisaakaan, niin omaa, lainattua kuin muutenkin hankittua. Häviävän pienestä osasta bändejä tulee sellaisia maailmanluokan staroja, että limusiinit kulkevat ja samppista juodaan lounaaksi. Jos siis haluat muusikoksi korkean elintason toivossa, unohda koko juttu.

2) Bändihommat eivät takaa kovan jätkän mainetta. Häviävän pienestä osasta bändejä tulee sellaisia maailmanluokan staroja, että limusiinit kulkevat ja vähäpukeiset naiset tappelevat verissä päin saadakseen ottaa poskeen. Vaikka se naamataulu onkin helpompi saada Rumban kanteen kuin elättää itsensä bändihommilla, ei se silti nyt niin itsestään selvää ole. Todennäköisemmin pärstäsi löytyy jonkun ruttuisen fanzinen sisäsivuilta oikolukemattoman pikkujutun yhteydestä.

3) Bändihommiin liittyy jumalaton määrä kaikensorttista säätöä ja sählinkiä. Jo pelkän treenikämpän hankkiminen ja säilyttäminen voi olla ison työn takana. Mitä pidemmälle bändisi kanssa edistyt, sen enemmän duunia riittää. Jos siis jo treeniksen vuokran maksaminen ajallaan on haastava toiminto, kannattaa harkita kahdesti sitä, ryhtyäkö esimerkiksi levyn tekoon vaiko ei.

4) Kusipää on kusipää vaikka voilla paistaisi. Jos tyyppi ottaa kaikkia päähän jo niissä parituntisissa treeneissä kerran viikossa, on kiertue saman tyypin kanssa taatusti helvettiä. Hyvin harvalla on niin verrattomat musiikilliset avut, että ne korvaavat luonnevikaisuuden. Juu, ja kärvistellä ei kannata edes sen työllä ja vaivalla hankitun treeniksen vuoksi - riittävän luonnevikainen tapaus kusettaa senkin sinulta ja nauraa vielä päälle. Bändi on sekin eräänlainen ihmissuhde, joten ne bändikaverit kannattaa valita sitä silmällä pitäen.

5) Niin, bändi on todellakin ihmissuhde. Siinä on aina useampi osapuoli. Jos oma napa on se tärkein, paras ja kaunein asia maailmassa ja yhteistyökyky on miinuksen puolella, yhteissoitto ei ole sinua varten. Keskity mieluummin soolouraan jo nuoresta pitäen. Teet näin luultavasti useamman ihmisen onnelliseksi.

6) Absoluuttinen totuus on, että mitä paremmin tuntuu menevän, sen enemmän tavaraa odottelee tuulettimen päällä sen käynnistymistä. Varmaa on, että siinä vaiheessa kun se maailma on just melkein valloitettu, joku bändikavereistasi alkaa miettimään, motivoisiko vaipanvaihto sittenkin enemmän kuin ne iänikuiset soittohommat. Jos olet huono kohtaamaan pettymyksiä, bänditouhut eivät ole sinua varten. Lainatakseni erästä nimettömäksi jäävää sankaria: “Vittu, kun pitää soittaa jossain vitun bändissä.” Niinpä.

Ihmisen mahassa on jotain. Semmoista kovin kivuliasta. Heiluttelivat tänään nenän edessä sanaa sappi, mutta katsotaan nyt mitä ultra sanoo. Jos nyt kuitenkin katoan maailmankartalta joiksikin päiviksi, olen luultavimmin sairaalassa.

Ei sillä, yritän kovasti uskoa siihen, että jos mahdollisimman monessa paikassa asiasta huutelen, oliskin vaan ohimenevä juttu ja ei tartteis.

Lienekö pimeä aikakausi vai mikä, mutta ei vaan jaksais. Periaatteessa kaiken pitäisi olla loistavasti. On levytyssopimusta ja levyä tulossa ja vakinainen koulutusta vastaava työpaikka ja mies ja neljä kissaa ja se asuntolaina. Mutta suupieliä vaan vetää alaspäin ja Vastuut ja Velvollisuudet tuntuvat musertavilta. Sinällään ironista havaita, että aiemmin ahdisti joka hiton aamu töihin mennessä ja kotiintulo oli juhlaa. Nyt puolestaan töihin on kiva mennä ja kotiinpaluu ahdistaa, kun siellä odottaa ne miljoona tekemätöntä nakkia. Ja muiden ihmisten tekemättömät nakit kaupan päälle.

Tyytymättömyyden ja ahdistuksen määrä on vakio. MOT.

Jahas. Tulee tehtyä taas semmoista musaa (terapiaprojektille), että jo itsellekin herää epäilys, että onko säveltäjällä lääkitys ihan kohdallaan. Tästä tulee aika hiton pelottavaa kamaa.

Hyvä niin.

Minulla on vakinainen työpaikka. Ohi ovat jokavuotiset rahoituksenkerjuut ja apuraharuinaukset. Ohi on se, että kesälomat palaa rahoituskuvion vaihtuessa. Ohi on ylipäätään kaikensorttinen taloudellinen epävarmuus tulevasta. Ei tullut tutkijaa, tuli arkistorotta. Ja duuni on 100% koulutusta vastaavaa (peräti molempaa koulutusta). Aika siistiä.

Elämäntapamuusikkona minulla on ollut aina tarve tehdä musiikkia, tavalla tahi toisella. Suurimman osan ajasta riittää se, että voi aukoa suutaan muiden hoitaessa varsinaiset sävellyshommat, mutta satunnaisesti tekee mieli myös saattaa itse jotain etäisesti musiikilta kuulostavaa ilmoille, ilman semmoista jumalatonta säätöä, vääntöä ja vastuuta, mitä bändihommiin liittyy. (Juu, manageri olisi tervetullut - kyvyt ja kontaktit omistava voi ilmoittautua allekirjoittaneelle.)

Tuossa muutamisen viikkoa sitten puhuttiin Pantterin kanssa, että pitäisikö vihdoin polkaista pystyyn projekti, josta on ollut puhetta jo pidemmän aikaa. Pantterin levy-yhtiö kun haluaisi julkaista ensi vuonna parikin kokopitkää ja mikäs olisikaan parempi tekosyy sitten alkaa hommiin. Tavoitteeksi pistettiin, että kokeillaan tekaista biisi per viikko (minä hoidan sävellyspuolen ja Pantteri tekstit) ja katsotaan sitten tuossa joulun tienoilla, onko riittävästi kelvollista materiaalia kokopitkää varten. Muutama samanmielinen henkilö haalittiin juttuun mukaan projektin ytimeksi ja muutamaa vierailevaa staraakin ollaan pohtimassa.

Hienous on se, että projekti ihan oikeasti näyttää käynnistyneen mukavasti. Biisejä on (raakiledemoversioina) kasassa viisi ja muut projektin tyypit tuntuvat olevan samanmielisiä siitä, mihin hommaa ollaan luotsaamassa. Jos kaikki menee niinkuin olisi tarkoitus, saattaa ensi vuoden aikana pullahtaa maailmalle siis kaksi kokopitkää allekirjoittaneen vokalisoinnilla.

Notta ei se elämä ohi ole vielä kolkytjarisasilla.

Joskus, kun on tehnyt ison työn ja sillä toivon mukaan hyödyttänyt montaa ihmistä, niin kovin toivoisi, että edes joku kiittäisi tai osoittaisi arvostavansa. Ei sillä, kyllähän monia juttuja tekee sen vuoksi, että niistä on hyötyä ja iloa itselle siinä samalla. Mutta. Välillä vaan niin kovin turhauttaa se, että uhraamaa työmäärää ja henkilökohtaisia resursseja pidetään niin itsestäänselvyyksinä, ettei katsota tarpeelliseksi viitsiä sanoa edes paria pientä sanaa.

Ja sitten sitä miettii, että miksi hemmetissä edes vaivautuu.