Ei pidä vielä nuolaista, mutta sopparineuvottelut ovat nytkähtäneet taas askeleen eteenpäin. Ensimmäinen luonnos on luettu ja kommentoitu ja saatu nopeat reaktiot kommentteihin. Tuntuma on se, että kumpikin osapuoli haluaa saada aikaiseksi sopimuksen ja on valmis joustamaan. Kovasti näyttää siltä, että eteenpäin päästään.
Ensi viikon loppupuolella pitäisi alkaa raakamiksausten valua tänne päin. Jännittää.
Valehtelematta ainakaan paljoa, olen oppinut laulamisesta, laulajuudesta ja kaikesta sen semmoisesta tämän kevään aikana enemmän kuin olisin voinut olettaa. Kaikkein tärkeimpänä läksynä pidän kuitenkin sitä, että olen vihdoin oppinut hyväksymään rajoitukseni laulajana. Pystyn katsomaan peiliin ja sanomaan “Olen keskinkertainen laulaja” ilman, että koen sitä pahaksi asiaksi. Hooray for me.
Asiaan voinee vaikuttaa se, että uskoisin löytäneeni vahvuuteni vokalisoinnin alalla. Nimittäin, en enää pelkää väärinkäyttää ääntäni. Minun ei ole enää pakko yrittää hampaat irvessä laulaa kauniisti, pettyen joka kerta tulokseen. Sen sijaan opin uusia erikoistekniikoita välillä hämmästyttävän nopeasti. Olen hyvä päästämään pelottavia, rumia, sairaita ääniä. Saan suustani ulos silkkaa raivohulluutta tarvittaessa. Ja olen ylpeä siitä.
Ehkä mulla vielä joku päivä on itseluottamus.
Nyt on seisottu vaatekaapissa pyjama päällä riittävän kauan. Valmista tuli. Kuukauden päästä saamme nauttia työn hedelmistä.
En tiedä onko kaikilla vastaava fiilis levytysprosessin tässä vaiheessa. Että tästä tulee kovin levy jumalauta ikinä. Luultavasti. Mutta nautitaan siitä fiiliksestä nyt, kun se on tuoreena päällä.
(Oikeasti, siitä tulee tajunnanräjäyttävä.)