O(log(tq))   

Tai ainakin melkein. Vielä yksi seikka on diilaamatta, sen jälkeen ollaan tilanteessa, että kulurakenne on selvillä siihen pisteeseen asti, että levy on äänitetty ja miksattu. Avoimia asioita ovat vielä masterointi, levyn ja kansien painatukset ja itse promootio ja jakelu. Pientä apua on lupailtu sieltä ja täältä promootion suhteen, mutta mitään varmaa ei ole. Ja tyypit syytävät niskaan vaan enemmän ja enemmän duunia ja toisaalta antavat itsestäänselviä neuvoja (”teidän kannattais harkita keikkailua” - aijaa, meinaaks että kannattais?).

Olen vielä hengissä, mutta en tiedä oikeasti selviydynkö tästä projektista käymättä ainakin kertaalleen lataamon kautta. Minua niin väsyttää.

Hieman yllätyksellisesti löysin itseni vastuullisen (ei-artistisen) tuottajan ja oletettavasti myös kustantajan roolista. Kahdesta biisistä alkanut proggis paisui kuin pullataikina äänittäjä-miksaajan heitellessä ilmaan kaikenlaisia visioita ja bändin ottaessa ne sen enempiä miettimättä vastaan. Eilisiltana iski sitten paniikki. Budjettia ei ole, aikataulu on parhaimmillaankin häilyvä ja hommia tehdään järjestyksessä, jota kukaan ei vielä tiedä - eikä tunnu tietävän ennen kuin aktuaalisesti tapahtuu jotain.

Saatuani muutaman hysteerisen itkukohtauksen (kun minulle ilmoitetaan täysin puskan takaa, että btw sä sit joudut äänittämään 7 biisiä yhdeksästä - kun äänittäjällä on niitä palkkatöitäkin - ja jäljen on oltava sit täysin julkaisukelpoista) ja valvottuani yhden yön aamuviiteen asti (jonka jälkeen totesin, että turhaapa tässä enää yrittääkään nukkua) pohtimassa aikataulua ja sen venymisen vaikutusta bändin toiminnallisuuteen (tuleeko oikeasti pidettyä treenejä, jos jokainen treeni aiheuttaa fiiliksen, että nyt jos oltais äänitetty jotain, oltais taas askelta lähempänä valmista tuotosta - saati sitten keikkailtua, tehtyä uutta materiaalia tai ylipäätään mitään, mitä voidaan pitää jollain tasolla bändin aktiiviselona) totesin, että polkaistaan se budjetti jostain. Vittuakos tässä menettämään mielenterveyttä - rahaa saa aina jostain, viimeistään pankinjohtajalta, mutta sitä menetettyä mielenterveyttä ei saa takaisin mistään, ainakaan helposti.

Suomeksi sanottuna, huomenna pistetään a) budjettineuvottelut pystyyn ja b) lyödään lukkoon mahdollisuuksien varoissa oikea aikataulu. Ja lopetetaan haikailemasta vapaa-ajan perään.

BTW: Peräänkuulutetaan hyvillä kontakteilla varusteltua promoottoria. Any takers?

Siitäkin huolimatta, että tämä alkaa mennä kovin valituksen puolelle, sanottakoon seuraavaa: rakkaat ystävät, jos tunnette toistuvaa rintakipua, vaikka ensialkuun kuin vähäistä, menkää sinne lääkäriin ajoissa. Sille on syynsä, miksi taudin kuvaus on “kylkiruston kivulias tulehdus”.

Olen tässä viimoiset kaksi vuotta dokumentoinut aina satunnaisesti erinäisistä tulehduksista ylävartalon lihaksistossa ja muista ylävartalon tukirankaongelmista. Luultavasti niille on nyt löytynyt selitys. Joo, joku muu kuin se, että olen luulosairas. Nimittäin. Sain vihdoin itseni raahattua tänään lääkäriin itkemään vaihteeksi hurjan kipeää rintaani. Lääkärisetä teki maagisen eleen ja painoi semmoisesta kohdasta ylävartaloa, että parkaisin ääneen ja pomppasin luultavasti myös ilmaan joitain kymmeniä senttejä. Harvoinpa olen nähnyt yhtä tyytyväistä ilmettä lääkärillä, joten reaktio oli ilmeisen odotettu. Kuulemma selitys tähän ja luultavasti myös ainakin osaan aikaisemmista ongelmista on hyvin yksinkertainen: tulehdus rintalastan ja kylkiluiden välissä olevassa missälieaineessa (rusto, nivel, joku), kulkee myös nimellä Tietzen tauti.

Sitten vaan toivomaan, että juttunen ei haluaisi oireilla toistuvasti seuraavaakin paria vuotta…

Kaksi päivää takana uudessa paikassa. Hienous. Vaikka olen vasta vaiheessa, jossa opetellaan talon rutiineja, työ on ollut hurjan motivoivaa. Ja uusia tutkimusideoitakin on tullut mieleen. En voi olla kuin hurjan tyytyväinen siihen, että puhalsin pelin poikki yliopistolla ja otin vuoden virkavapaan.