O(log(tq))   

Vuosi 2006 alkaa olla viimeisillään. Onneksi. Vaikka tähän vuoteen mahtui monta hyvää asiaa, mahtui siihen myös paljon huonoakin. Meiltä kuoli kaksi (kolme) kissaa, toinen FIPiin, toinen geneeriseen vanhuuteen (ja miehen isällä majaillut miehen ottokissa erinäisiin sisäelintoimimattomuuksiin). Myös lapsuudenystäväni äiti menehtyi kesällä. Toisaalta tämän vuoden aikana perheeseen muutti kaksi uutta löytökissaa, Porkkana ja Konsta (josta lisää seuraa jossain vaiheessa, kunhan saadaan kameraa pakoilevasta herrasta edes yksi edustava kuva).

Olen ollut tänä vuonna väsyneempi kuin koskaan, suurelta osin johtuen työympäristöstä (ja omasta kykenemättömyydestäni suhtautua sen ominaispiirteisiin). Tästä johtuen tein suurehkon päätöksen ja päätin vaihtaa työpaikkaa vuodeksi. Enkä ole katunut hetkeäkään, ainakaan vielä. Eksoottista onkin, että oikeasti odotan töiden alkamista tulevalla viikolla.

Löysin tänä vuonna itsestäni sisäisen käsityöläisen ja eläinsuojelutantan. Opettelin neulomaan ja harmistuin kovin, kun en mahtunut mukaan soitinrakennuskurssille. Opettelin lisäksi heräämään kuudelta lauantaiaamuna suunnilleen kerran kuussa ja hoitamaan Oitin kissatalon otukset. Osallistuin ensimmäistä kertaa laulajana kansainväliseen musiikkituotantoprojektiin. Oma bändini keikkaili ahkerasti kesällä ja muutenkin aktivoitui kovin. Lisäksi opettelin tekemään liveääntä ja miksasinkin kesän aikana useamman keikan.

Vaikka ensimmäisenä mielessä tulee varmasti tältä vuodelta säilymään suru rakkaiden poismenosta, ei saldo viimekädessä ole muilta osin kovinkaan huono. Olen vihdoin saanut otettua itseäni niskasta kiinni ja uskallettua tehdä monia uusia asioita. Ylipäätään ensimmäistä kertaa aikoihin minulla on tunne, että pystyn itse kontrolloimaan elämääni, en vain valu tahdottomana mukana sinne, minne milloinkin minua heitellään.

Kävin tänään tyhjentämässä vanhan työhuoneeni. Kaiken turhan paperin pistin paperinkeräykseen, kirjat ja artikkelit raahasin kotiini, samoin kuin astiat ja ylijäämävaramuonat. Lainassa olevia asioita niputin kirjekuoriin ja toimitin postihuoneeseen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ei sillä, minulle jää edelleen avain samoin kuin käyttöoikeus työhuoneeseen, kun sitä satun tarvitsemaan. Ja tarvitsenhan minä aina satunnaisesti, sillä ei sitä tutkimusta ole aikomus kokonaan hyljätä - siirtää vain toissijaiseen asemaan vuodeksi ja kerätä voimavaroja loppurutistusta varten. Ja olisi se yksi gradukin vielä ohjattavana loppuun. Tästä huolimatta olo on huojentunut. En ole enää ansassa.

Odotan tiistaita ja uuden duunin alkamista innolla. Luvassa on varmasti paljon pään hakkaamista seinään mutta varmasti myös onnistumisen elämyksiä. Ja jos saisi sitä tutkimusta edistymään siinä sivussa, oltaisiin reilusti plussan puolella.

Olen muuten lievästi huvittunut siitä, että virallinen ykkösohjaajani osoitti ensimmäistä kertaa koko jatko-opintojeni aikana kiinnostusta ohjaamistani kohtaan…

Juu, ei tästäkään paljoa pysty sanomaan:

Pahasti näyttää siltä, että olemme todellakin menossa studioon äänittämään muutaman biisin verran uutta materiaalia tuossa tammikuun puolessa välissä. Studio on varattu, äänittäjä-tuottaja-miksaajan kanssa sovittu aikatauluista ja varmistettu, että bändin jäsenistä kukaan ei vahingossakaan ole menossa naimisiin juuri studiopäivien aikana. Rahaa on lähetetty Ruotsiin lentolippuja varten ja muutenkin kaikki tuntuisi olevan mallillaan. Nonniin pojat, tässä olisi vielä pari viikkoa aikaa jonkun katkaista joku raaja.

On taas se aika vuodesta, jolloin tuntee syyllisyyttä siitä, että joulukortit jäivät laittamatta. Ei sillä, jäivät ne laittamatta edellisenäkin vuonna ja sitä edellisenä ja niin edelleen. Toki voisin hehkuttaa olevani niin maan ekologinen ihminen, etten tuhlaa korttikartonkia sesonkiaikana mutta se ei olisi totta. Se oikea syy kun on jopa hieman häpeällinenkin. Nimittäin. Minulla ei ole osoitekirjaa. Tai oikeastaan, on yksi, mutta siihen ei ole kirjoitettu mitään suunnilleen seitsemään vuoteen. Ja koska en myöskään muista mitään osoitteita ulkoa (poislukien äitini, kun olen itsekin joskus kyseisessä osoitteessa asunut), en sitten vaan yksinkertaisesti ilkeä soitella joulun alla, että tuota, niin mikäs se osoite nyt olikaan. Joten jää vaan laittamatta ne kortit. Samasta syystä en ole saanut ilmoitettua läheskään kaikille joille pitäisi, että oma osoite vaihtui kesän alussa.

Toinen vajavaisuus muistamiseen liittyvässä apuvälineistössä on kalenteri. En nimittäin osaa käyttää semmoista. Yleensä yritän joka vuoden alussa tarttua itseäni niskasta kiinni mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen viimeistään kalenteri unohtuu hyljättynä pöydälle paperipinojen alle. Yleensä kuvittelen muistavani kaikki tärkeät asiat, mutta koska historia on osoittanut toisin (unohdettujen esitelmien ja luentojen merkeissä - juu, ihan puhujana), olen alkanut tukemaan hataraa päätä post-it-lappujen avulla.

Onneksi puhelinnumerot sentään kulkevat mukana kännykässä. Ei sillä, että muistaisin päivittää niitä, vaikka saisinkin ilmoituksen muuttuneesta numerosta.

Elämällä on tapana muistutella itsestään ja luonteestaan juuri silloin kun on olevinaan pääsemässä jaloilleen. Sukuperimä on mitä ilmeisimmin ottanut uuden uhrin enostani ja paperi, jonka korjauksia olen työstänyt peräsin ruvella, on ollut kakkoskirjoittajan prioriteettilistassa niin alhaalla, että se ei kaikesta tekemästäni työstä huolimatta pääse luultavasti lähtemään ennen lomia (jaa, mitä lomia?). En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tää on niin tätä.

Sekalainen ajatus työpäivän päätteeksi: MIDI on syvältä ja poikittain. Aina kun saat funkkarin toimimaan, löytyy taas uudella tapaa rikkonainen tiedosto.

Sen j:llä alkavan juhlapyhän, jonka nimen saattaa jo uskaltaa mainitakin, lähestymisen huomaa myös vapaa-ajankäytön suuntautumisena voimakkaasti tekemisen kuin kokemisen puolelle. Niinpä marraskuussa ei tullut luettua juuri nimeksikään. Pari kirjaa nyt kuitenkin kulki takaisin hyllyyn käsien kautta:

• Sam Bourne: The Righteous Men
• Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and other stories

The Righteous Men on Da Vinci -koodin jälkijunassa kustannettu jännäri (itseasiassa kirjailijan hehkutetaan kannessa olevan Dan Brownin kruunun pahin haastaja, mikä sinällään on omiaan toimimaan lähinnä luotaantyöntävänä elementtinä, mutta hei, ei siellä Frankfurtin lentokentällä kauhean kummoinen valikoima ole englanninkielisiä kirjoja). Juoni on kuitenkin hyvin heppoinen, eikä kirjasta ole juuri muuhun kuin tyydyttämään hetkelliset tarpeet lukea jotain niin kevyttä, ettei aivo liiempiä vaivaudu.

The Ladies of Grace Adieu and other stories on Jonathan Strange & Mr. Norrell -maailmaan sijoittuva novellikokoelma. Clarken mielikuvitus ja maailmankuvailukyky pääsevät mielestäni enemmän oikeuksiinsa juuri novellien parissa. Suosittelen lämpimästi.

Mikähän siinä on, että koen tarvetta olla naurettavuuksiin asti lojaali (sellaisillekin) ihmisille, jotka eivät ole viime kädessä lojaaleja minua kohtaan. Vaikka sitä yrittää opetella näitä maailman sääntöjä, ne siitä huolimatta lyövät naamalle aina satunnaisesti.