Keskiaikaista kamaa
Kävin eilen pitämässä keskiaikaihmisille uusinnan Ropeconissa 2005 pitämästäni esitelmästä Viini, laulu, naiset - keskiajan maalliset musikantit. Olisi kiva voida sanoa, että esitelmä meni loistavasti ja runsaslukuinen yleisö hurrasi ja soitti jänisräikkää, mutta valitettava totuus on se, että en ole tainnut eläissäni pitää huonompaa esitelmää. Jostain syystä en vaan kyennyt keskittymään ja hidastaessani puhetta suomen kieltä opettelevan ymmärrettäväksi onnistuin saamaan aikaiseksi vain unettavan tasaista jorinaa. No, toivottavasti siitä edes jotain iloa oli kuulijoille, jos ei muuta niin musiikkinäytteiden vuoksi.
Joka tapauksessa, tilanteen kunniaksi päätin julkaista uudelleen Kolmannen tehtävän haudasta pelastetut kaksi kirjoitusta aiheesta.
Trubaduuriperinne ja sen seuraajat
Trubaduureiksi (musiikinhistoriallisessa merkityksessä) kutsutaan sydänkeskiajalla Etelä-Ranskassa Provencen alueella vaikuttaneita runoilija-säveltäjiä, jotka laativat runonsa kansankielellä eli langue d’ocilla. Trubaduuriperinne syntyi 1000-luvun puolen välin tienoilla ja hävisi vähitellen 1200-luvun kuluessa syntysijoiltaan yhteiskunnallisten muutosten seurauksena. Trubaduurit olivat yleisimmin aatelisia, ennen kaikkea nuorempia poikia, jotka kasvoivat läheisen sukulaisen hovissa ja joilla oli aikaa käyttää taiteelliseen toimintaan. Trubaduuriperinne nivoutuikin voimakkaasti ritariromantiikkaan - palvonnan, joka esitettiin runouden ja säveltämisen muodossa, kohteena oli usein linnanrouva, jota saattoi katsoa muttei yleensä koskea.
Trubaduuritoiminta keskittyi alkuvaiheissaan Poitiersin hoviin Akvitanian herttuan Wilhelm IX:n ollessa itsekin kohtalaisen tuottelias trubaduuri. Perinne levisi kuitenkin vähitellen niin alueellisesti kuin yhteiskuntaluokasta toiseenkin. Myöhäiset trubaduurit olivatkin pääasiassa aatelittomia ammattimuusikoita ja -runoilijoita ja aatelisista ammattiveljistään poiketen saattoivat elää kierrellen paikasta toiseen.
Vaikka trubaduurien joukossa oli päteviä laulajia ja soittajia, eivät trubaduurit yleisesti esittäneet laulujaan itse, vaan palkkasivat avukseen kiertelevän musikantin, jonglöörin, joka saattoi saada myös vakituisen pestin hovista minstrelinä. Sävellyksiään itse esittävät trubaduurit saattoivat myös palkata jonglöörin säestämään itseään. Säestyksellä todennäköisesti tarkoitettiin kuitenkin etenkin perinteen varhaismuodoissa erillisiä alkusoittoja ja välikkeitä, eikä varsinaista laulun taustalla ollutta säestystä.
Trubaduurirunouden suosituin aihe käsitteli (useimmiten saavuttamatonta) rakkautta niin henkistyneessä (canso) kuin lihallisemmassakin (pastoraali) muodossa. Suosittu aihe oli myös salaisille rakastavaisille esitetty varoitus aamun valkenemisesta (alba). Rakkauden lisäksi aiheistoon kuului niin eeppisiä sankaritarinoita (chansons de geste), (merkki)henkilöiden kuolemasta kertovia lauluja (planh) sekä poliittisia satiireita ja ivalauluja (sirventes). Musiikillinen tyyli puolestaan jäljitteli melko vahvasti ajan kirkkomusiikkia niin muotorakenteen kuin melodiankin puolesta.
Trubaduuriperinne levisi vähitellen ympäri läntistä Eurooppaa saaden paikoin selkeästi erottuvia omaleimaisia piirteitä. Pohjois-Ranskaan truveerit ilmestyivät suunnilleen 1100-luvun puolessa välissä, ilmeisesti ainakin osittain Akvitanian Alienorin, joka oli Wilhelm IX:n pojantytär, vaikutuksesta. Anekdoottina mainittakoon, että Alienorin innokkuus truveereiden suosinnassa (joka sai pahantahtoisten juorujen perustella myös lihallisia muotoja) saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että tämän avioliitto Ranskan kruununperillisen Ludvigin kanssa purettiin Ludvigin toimesta. Truveerit käyttivät runoudessaan langue d’oïlia, kieltä, josta myöhemmin kehittyi nykyranska. Vaikka laulujen aiheet vastasivatkin trubaduurirunouden aiheita, oli etenkin sävellysten muotorakenteissa eroavaisuuksia trubaduuriperinteeseen verrattuna.
Maininnan arvoinen on myös Saksaan hieman truveeriaikaa varhemmin levinnyt minnelauluperinne, joka samaten oli trubaduuriperinteen suora jälkeläinen. Myös minnelaulajat olivat alkujaan aatelisia, jotka lauloivat pääasiassa rakkaudesta. Perinne levisi kuitenkin nopeahkosti myös aatelittomille ammattilaulajille ja -säveltäjille, joita kutsuttiin mestarilaulajiksi. Mestarilauluperinne säilyi niinkin pitkään kuin 1800-luvulle asti.
Vaikka trubaduuriperinteen vaikutus tuntui sekä Italiassa että Espanjassa, ei se kummassakaan saavuttanut vastaavaa omaleimaisuuden astetta kuin Saksassa ja Pohjois-Ranskassa. Akvitanian Alienor toi perinteen (ja osan suosimistaan truveereista) myös Brittein saarille toisen avioliittonsa (joka ei päättynyt juurikaan edellistä paremmin) myötä, mutta perinne ei kuitenkaan koskaan päässyt sinne kunnolla kotiutumaan.
Keskiajan kiertelevät musikantit
Keskiaika muistetaan musiikillisessa mielessä ennen kaikkea kirkkomusiikin kehittymisen aikakautena. Musiikilla oli kuitenkin keskiaikaisessa yhteiskunnassa muitakin kuin uskonnollisia funktioita - niin ylemmät kuin alemmatkin kansankerrokset viihdyttivät itseään tanssien ja kuunnellen musiikkia. Vaikka maallisesta musiikista on säilynyt näihin päiviin vain harvakseltaan tietoa, tiedetään aikakauden maallisten musikanttien elämästä yllättävänkin paljon.
Keskiaikaisessa yhteiskunnassa oli vielä kohtalaisen vähän tilausta virkaatekeville ammattimuusikoille. Niinpä suurin osa maallisista musikanteista elättikin itseään kierrellen paikasta toiseen ja etsien halukasta yleisöä sieltä, mistä sitä parhaiten kulloinkin sattui löytymään. Vaikka kiertelevien musikanttien sosiaalinen asema oli kohtalaisen huono, otettiin heidät silti ilolla vastaan kaikkialla - musikantit pystyivät kertomaan, mitä maailmalla tapahtui: kuka oli kuollut ja missä sodittiin.
Kiertelevät musikantit voidaan karkeasti jakaa kahteen pääryhmään esityskielen perusteella. Goliardeiksi kutsutaan yleisesti, vaikkakin hieman virheellisesti kaikenlaisia kierteleviä uskonmiehiä ja sellaisiksi opiskelevia, jotka esittivät latinankielisiä maallisia lauluja. Tarkemmin ottaen goliardit olivat kuitenkin ennen kaikkea opiskelijoita, uskonnolliset opiskelunsa keskeyttäneitä tai muuten uskonnollisesta elämästä luopuneita. Vaikka sekä goliardit että ilman vakituista paikkaa olevat uskonmiehet lauloivatkin usein samoista aiheista, kuten syömisestä, juomisesta ja lihallisesta rakkaudesta, oli uskonmiesten sosiaalinen asema huomattavasti goliardeja korkeampi - heillä oli kirkon mahti takanaan. Jonkin verran goliard-lauluja on säilynyt näihin päiviin asti, tunnetuimpana ehkä 1200-luvulla tallennettu ja 1847 julkaistu kokoelma Carmina Burana.
Vaikka goliardit elivät ainakin jonkin ajanjakson elämästään irtolaisina, tulivat he yleensä ylemmistä kansankerroksista ja olivat saaneet kohtalaisen paljon koulutusta. Goliardien alapuolella sosiaalisesti oli alemmista luokista peräisin oleva sekalainen muusikoiden, näyttelijöiden ja viihdyttäjien ryhmä, joita Ranskan alueella kutsuttiin nimellä jonglöörit ja Saksan alueella nimellä gauklerit. Jonglöörit esittivät näytelmiä, akrobatiaa, tekivät temppuja koulutettujen eläinten kanssa ja ennen kaikkea lauloivat kansankielisiä laulelmia. Jonglöörit eivät yleensä itse säveltäneet laulujaan, vaan keräsivät repertuaarinsa joko suoraan trubaduureilta (ks. aikaisempi kirjoitus Trubaduuriperinne ja sen seuraajat) tai toisiltaan sovituissa tapaamispaikoissa, jonglöörikouluissa, jotka toimivat pohjana myöhemmin kehittyneelle kiltatoiminnalle.
Vaikka keskiaikaisesta soitinmusiikista on säilynyt vielä vähemmän tietoa kuin laulumusiikista, pidetään todennäköisenä, että jonglöörit hallitsivat useita, joidenkin lähteiden mukaan jopa kymmenkunta instrumenttia. Näistä enemmän omassa kirjoituksessaan.
Mainittakoon, ettei tuota viitattua omaa kirjoitusta ennättänyt tulemaan ennen Kolmannen tehtävän kokemaa äkkikuolemaa.