Otin ja perustin yhdessä Paulan kanssa Verstaan. Nysvä-kategoria löytyy sieltä tulevaisuudessa. Onhan tämä hautunut jo mielessä jonkin aikaa, mutta kiitos sattuman sain vihdoin riittävän potkun persauksiin tehdäkin asialle jotain.
Kävin eilen pitämässä keskiaikaihmisille uusinnan Ropeconissa 2005 pitämästäni esitelmästä Viini, laulu, naiset - keskiajan maalliset musikantit. Olisi kiva voida sanoa, että esitelmä meni loistavasti ja runsaslukuinen yleisö hurrasi ja soitti jänisräikkää, mutta valitettava totuus on se, että en ole tainnut eläissäni pitää huonompaa esitelmää. Jostain syystä en vaan kyennyt keskittymään ja hidastaessani puhetta suomen kieltä opettelevan ymmärrettäväksi onnistuin saamaan aikaiseksi vain unettavan tasaista jorinaa. No, toivottavasti siitä edes jotain iloa oli kuulijoille, jos ei muuta niin musiikkinäytteiden vuoksi.
Joka tapauksessa, tilanteen kunniaksi päätin julkaista uudelleen Kolmannen tehtävän haudasta pelastetut kaksi kirjoitusta aiheesta.
Trubaduuriperinne ja sen seuraajat
Trubaduureiksi (musiikinhistoriallisessa merkityksessä) kutsutaan sydänkeskiajalla Etelä-Ranskassa Provencen alueella vaikuttaneita runoilija-säveltäjiä, jotka laativat runonsa kansankielellä eli langue d’ocilla. Trubaduuriperinne syntyi 1000-luvun puolen välin tienoilla ja hävisi vähitellen 1200-luvun kuluessa syntysijoiltaan yhteiskunnallisten muutosten seurauksena. Trubaduurit olivat yleisimmin aatelisia, ennen kaikkea nuorempia poikia, jotka kasvoivat läheisen sukulaisen hovissa ja joilla oli aikaa käyttää taiteelliseen toimintaan. Trubaduuriperinne nivoutuikin voimakkaasti ritariromantiikkaan - palvonnan, joka esitettiin runouden ja säveltämisen muodossa, kohteena oli usein linnanrouva, jota saattoi katsoa muttei yleensä koskea.
Trubaduuritoiminta keskittyi alkuvaiheissaan Poitiersin hoviin Akvitanian herttuan Wilhelm IX:n ollessa itsekin kohtalaisen tuottelias trubaduuri. Perinne levisi kuitenkin vähitellen niin alueellisesti kuin yhteiskuntaluokasta toiseenkin. Myöhäiset trubaduurit olivatkin pääasiassa aatelittomia ammattimuusikoita ja -runoilijoita ja aatelisista ammattiveljistään poiketen saattoivat elää kierrellen paikasta toiseen.
Vaikka trubaduurien joukossa oli päteviä laulajia ja soittajia, eivät trubaduurit yleisesti esittäneet laulujaan itse, vaan palkkasivat avukseen kiertelevän musikantin, jonglöörin, joka saattoi saada myös vakituisen pestin hovista minstrelinä. Sävellyksiään itse esittävät trubaduurit saattoivat myös palkata jonglöörin säestämään itseään. Säestyksellä todennäköisesti tarkoitettiin kuitenkin etenkin perinteen varhaismuodoissa erillisiä alkusoittoja ja välikkeitä, eikä varsinaista laulun taustalla ollutta säestystä.
Trubaduurirunouden suosituin aihe käsitteli (useimmiten saavuttamatonta) rakkautta niin henkistyneessä (canso) kuin lihallisemmassakin (pastoraali) muodossa. Suosittu aihe oli myös salaisille rakastavaisille esitetty varoitus aamun valkenemisesta (alba). Rakkauden lisäksi aiheistoon kuului niin eeppisiä sankaritarinoita (chansons de geste), (merkki)henkilöiden kuolemasta kertovia lauluja (planh) sekä poliittisia satiireita ja ivalauluja (sirventes). Musiikillinen tyyli puolestaan jäljitteli melko vahvasti ajan kirkkomusiikkia niin muotorakenteen kuin melodiankin puolesta.
Trubaduuriperinne levisi vähitellen ympäri läntistä Eurooppaa saaden paikoin selkeästi erottuvia omaleimaisia piirteitä. Pohjois-Ranskaan truveerit ilmestyivät suunnilleen 1100-luvun puolessa välissä, ilmeisesti ainakin osittain Akvitanian Alienorin, joka oli Wilhelm IX:n pojantytär, vaikutuksesta. Anekdoottina mainittakoon, että Alienorin innokkuus truveereiden suosinnassa (joka sai pahantahtoisten juorujen perustella myös lihallisia muotoja) saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että tämän avioliitto Ranskan kruununperillisen Ludvigin kanssa purettiin Ludvigin toimesta. Truveerit käyttivät runoudessaan langue d’oïlia, kieltä, josta myöhemmin kehittyi nykyranska. Vaikka laulujen aiheet vastasivatkin trubaduurirunouden aiheita, oli etenkin sävellysten muotorakenteissa eroavaisuuksia trubaduuriperinteeseen verrattuna.
Maininnan arvoinen on myös Saksaan hieman truveeriaikaa varhemmin levinnyt minnelauluperinne, joka samaten oli trubaduuriperinteen suora jälkeläinen. Myös minnelaulajat olivat alkujaan aatelisia, jotka lauloivat pääasiassa rakkaudesta. Perinne levisi kuitenkin nopeahkosti myös aatelittomille ammattilaulajille ja -säveltäjille, joita kutsuttiin mestarilaulajiksi. Mestarilauluperinne säilyi niinkin pitkään kuin 1800-luvulle asti.
Vaikka trubaduuriperinteen vaikutus tuntui sekä Italiassa että Espanjassa, ei se kummassakaan saavuttanut vastaavaa omaleimaisuuden astetta kuin Saksassa ja Pohjois-Ranskassa. Akvitanian Alienor toi perinteen (ja osan suosimistaan truveereista) myös Brittein saarille toisen avioliittonsa (joka ei päättynyt juurikaan edellistä paremmin) myötä, mutta perinne ei kuitenkaan koskaan päässyt sinne kunnolla kotiutumaan.
Keskiajan kiertelevät musikantit
Keskiaika muistetaan musiikillisessa mielessä ennen kaikkea kirkkomusiikin kehittymisen aikakautena. Musiikilla oli kuitenkin keskiaikaisessa yhteiskunnassa muitakin kuin uskonnollisia funktioita - niin ylemmät kuin alemmatkin kansankerrokset viihdyttivät itseään tanssien ja kuunnellen musiikkia. Vaikka maallisesta musiikista on säilynyt näihin päiviin vain harvakseltaan tietoa, tiedetään aikakauden maallisten musikanttien elämästä yllättävänkin paljon.
Keskiaikaisessa yhteiskunnassa oli vielä kohtalaisen vähän tilausta virkaatekeville ammattimuusikoille. Niinpä suurin osa maallisista musikanteista elättikin itseään kierrellen paikasta toiseen ja etsien halukasta yleisöä sieltä, mistä sitä parhaiten kulloinkin sattui löytymään. Vaikka kiertelevien musikanttien sosiaalinen asema oli kohtalaisen huono, otettiin heidät silti ilolla vastaan kaikkialla - musikantit pystyivät kertomaan, mitä maailmalla tapahtui: kuka oli kuollut ja missä sodittiin.
Kiertelevät musikantit voidaan karkeasti jakaa kahteen pääryhmään esityskielen perusteella. Goliardeiksi kutsutaan yleisesti, vaikkakin hieman virheellisesti kaikenlaisia kierteleviä uskonmiehiä ja sellaisiksi opiskelevia, jotka esittivät latinankielisiä maallisia lauluja. Tarkemmin ottaen goliardit olivat kuitenkin ennen kaikkea opiskelijoita, uskonnolliset opiskelunsa keskeyttäneitä tai muuten uskonnollisesta elämästä luopuneita. Vaikka sekä goliardit että ilman vakituista paikkaa olevat uskonmiehet lauloivatkin usein samoista aiheista, kuten syömisestä, juomisesta ja lihallisesta rakkaudesta, oli uskonmiesten sosiaalinen asema huomattavasti goliardeja korkeampi - heillä oli kirkon mahti takanaan. Jonkin verran goliard-lauluja on säilynyt näihin päiviin asti, tunnetuimpana ehkä 1200-luvulla tallennettu ja 1847 julkaistu kokoelma Carmina Burana.
Vaikka goliardit elivät ainakin jonkin ajanjakson elämästään irtolaisina, tulivat he yleensä ylemmistä kansankerroksista ja olivat saaneet kohtalaisen paljon koulutusta. Goliardien alapuolella sosiaalisesti oli alemmista luokista peräisin oleva sekalainen muusikoiden, näyttelijöiden ja viihdyttäjien ryhmä, joita Ranskan alueella kutsuttiin nimellä jonglöörit ja Saksan alueella nimellä gauklerit. Jonglöörit esittivät näytelmiä, akrobatiaa, tekivät temppuja koulutettujen eläinten kanssa ja ennen kaikkea lauloivat kansankielisiä laulelmia. Jonglöörit eivät yleensä itse säveltäneet laulujaan, vaan keräsivät repertuaarinsa joko suoraan trubaduureilta (ks. aikaisempi kirjoitus Trubaduuriperinne ja sen seuraajat) tai toisiltaan sovituissa tapaamispaikoissa, jonglöörikouluissa, jotka toimivat pohjana myöhemmin kehittyneelle kiltatoiminnalle.
Vaikka keskiaikaisesta soitinmusiikista on säilynyt vielä vähemmän tietoa kuin laulumusiikista, pidetään todennäköisenä, että jonglöörit hallitsivat useita, joidenkin lähteiden mukaan jopa kymmenkunta instrumenttia. Näistä enemmän omassa kirjoituksessaan.
Mainittakoon, ettei tuota viitattua omaa kirjoitusta ennättänyt tulemaan ennen Kolmannen tehtävän kokemaa äkkikuolemaa.
Kävin katsomassa Kansallisteatterin ohjelmistossa pyörivän musiikkinäytelmän Kutsumattomia vieraita. En oikeastaan tiennyt mitä odottaa, koska edellisestä (musiikki)teatterikäynnistä on jo jonkin verran aikaa. Ja juttunen kuului Saliäänentoisto-kurssiin, joten en ollut itse sitä valinnut. Näytelmän ensimmäinen puoliaika yllätti positiivisesti: juoni eteni mallikkaasti ja musiikkinumerot tukivat näytelmän kulkua. Niinpä odotinkin paljon toiselta puoliajalta, etenkin kun kurssin opettaja oli kertonut sen olevan “tiiviimpi” kuin ensimmäisen. Valitettavasti toinen puoliaika oli kuitenkin suomalaista musiikkiteatteria pahimmillaan: ylipitkäksi venytetty “pari tyyppiä on kännissä ja muita hävettää” -kohtaus, juoneen ja tilanteeseen sopimattomia, väkinäisen oloisia laulunumeroita ja täysin mitäänsanomatonta kerrontaa, jolla ei tuntunut olevan muuta tehtävää kuin venyttää näytelmän kestoa. Pettymys ei ehkä olisi ollut aivan niin suuri, ellei ensimmäinen puoliaika olisi ollut niin toisesta maailmasta laadullisesti. Nyt jäi sellainen olo, että saa kulua taas jonkinmoinen aika, ennen kuin uskaltaudun uudelleen (musiikki)teatteriin.
Niin, se saliääni. Se toimi kyllä, onneksi.
Basismi
Autuas tila, jossa aivojen prosessointikyky on huomattavasti heikentynyt. Basismiin taipuva yksilö toimii usein hyvässä tarkoituksessa (vaikka poikkeuksiakin löytyy), mutta saattaa basismikohtauksen iskiessä ystävänsä ja lähimmäisensä syvän epätoivon partaalle.
Suuri on ärsytys, jos aikaan ei saa, koska ei vaan saa. Mutta vielä suurempi on ärsytys, jos aikaan ei saa, koska lisenssit on kaikki varattuina. Kettu.
EDIT: Olenkohan minä nyt aivan kohtuuton, jos minusta laitoksella, jossa tehdään paljon data-analyysia, tulisi olla enemmän kuin kolme ryhmäkohtaisesti korvamerkittyä ja kuusi kelluvaa lisenssiä tilastotieteellisen työkalun käyttöön.
Syksyn alussa liian kaoottiselta tuntunut elämä alkaa vähitellen mennä uomilleen. Työpaikanvaihdon aiheuttamat säädöt on suunnilleen saatu kuositettua ja kaikki, joita asian pitäisi kiinnostaa, ovat saaneet tiedon siitä. Ja jopa suhtautuneet kovin hyvin. Ehkä tämä vielä tästä.
Meteliosastolla on myös tapahtunut edistystä. Tiemme erosi edellisestä kosketinsoittajasta tässä syksyn alkupuolella, ilman että korvaavaa soittajaa oli tiedossa. Niinpä bändi lilluikin jonkin aikaa semmoisessa epämääräisessä tilassa, jossa voidaan kyllä asioita suunnitella mutta ei aikatauluttaa. Onneksi uusi kiipparisti löytyi ja eilisestä lähtien bändissä on taas ollut viisi jäsentä. Uutta kamaa olisi tarkoitus päästä pistämään narulle tammikuun tienoilla, kun tuottajat ja miksaaja on olleet tiedossa jo jonkin aikaa.
Ei sillä, kyllähän tässä riittää vielä tekemistä, ennen kuin voisin sanoa selviytyneeni tämänkertaisesta henkisestä lamasta voittajana. Jos vaikka jossain vaiheessa tulisi semmoinen aamu eteen, ettei tarvitsisi miettiä, ajaako oikeasti mieluummin Kumpulaan vai kallioleikkaukseen. Mutta ehkä en ole enää niin syvässä kuopassa kuin vielä jonkin aikaa sitten. Hyvä niin.
Tyttö istui huoneessa ja mietti. Elämä ei oikeastaan ollut hassumpaa. Oli oma huone linnassa, parhaat ystävät ja rajattomasti seikkailuja. Vaikka linnassa olikin paljon paikkoja, jonne ei saanut mennä, löytyi sieltä aina jotain uusia käytäviä ja huoneita, jotka eivät olleet suljettuja. Ja palvelusväki oli kohteliasta, vaikkakin välillä komenteluun taipuvaista. Ei, elämä ei tosiaan ollut hassumpaa.
Tyttö oli tuntenut Peterin jo pitkään. Peter oli vanhempi mies, lempeän ja ystävällisen näköinen. Vaikka Peter ei koskaan sanonut mitään, hymyili hän tytölle ystävällisesti ja elehti kerrottavansa niin, että tyttö ymmärsi aina, mitä Peter tarkoitti. Tai ainakin melkein aina. Ei sillä, ei tyttökään paljoa puhunut. Sanan silloin, toisen tällöin. Oli linnassa muitakin asukkaita, mutta Peter oli tytölle se tärkein Miljan ohella. Milja oli kultainennoutaja, joka tytöllä oli ollut niin pitkään kuin tyttö muisti. Milja oli ollut aina.
Tytön päivä oli aina samanlainen. Aamulla palvelijat toivat ruokaa ja tytön lempivaatteet tytön huoneeseen. Sitten lähdettiin seikkailemaan Peterin ja Miljan kanssa. Linnassa riitti paljon nähtävää. Tyttö oli joskus yrittänyt piirtää muistiin linnan käytäviä, mutta piirrokset hävisivät aina yön aikana tytön huoneesta. Mutta ei sillä niin väliä, tyttö muisti mieluisimmat paikat ilman piirroksiakin. Parvekkeen, josta näki puutarhaan ja huoneen, joka oli täynnä mitä ihmeellisempiä laitteita, joihin ei saanut koskea.
Tänään tyttö halusi mennä siniseen käytävään. Sininen käytävä oli linnan pohjakerroksissa. Sen varrella oli paljon huoneita, mutta ne olivat aina lukittuja. Silti sininen käytävä kiehtoi tyttöä. Siinä oli jotain pelottavaa, salattua. Peter ei pitänyt sinisestä käytävästä, mutta seurasi tyttöä sinne ensin kiihkeästi viittilöiden, sitten päätään riiputtaen. Milja sen sijaan oli innoissaan, kuten aina. Tänään sininen käytävä oli kuitenkin erilainen. Sen pehmeä hiljaisuus oli tiessään ja sen toisesta päästä kuului kuiskauksia, jotka muuttuivat huudoiksi ja inahduksia, joista tuli kirkunaa. Tyttöä pelotti, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hän halusi nähdä mistä äänet tulivat.
Huudot ja kirkuminen voimistuivat, kunnes alkoivat uudelleen vaimeta. Tyttö huomasi erään käytävän oikealla puolella olevista ovista olevan raollaan. Vaikka Peter yritti pitää tytöstä kiinni, tyttö pääsi livahtamaan hänen otteestaan ja juoksemaan oven luokse. Oven takana oli toinen ovi, joka oli kiinni. Siinä oli kuitenkin ikkuna, josta tyttö ylettyi kurkistamaan kun seisoi varpaillaan. Huone oli betoninen koppi, ja sen seinissä olevista aukoista tuli huoneeseen savua. Keskellä huonetta vääntelehti kolme alastonta miestä, joiden liha tuntui kuoriutuvan savun vaikutuksesta. Tyttö huusi kauhusta ja kääntyi juostakseen pois huoneen luota. Peter odotti tyttöä selkä tyttöön päin, hartiat luhistuneina. Tyttö tarttui Peteriä kädestä, mutta käsi ei ollutkaan Peterin turvallinen vanhan miehen käsi, vaan epämuodostunut möykky. Ja Peterin kasvoissa ei ollut suuta, vain anovat, epätoivoiset silmät.
“Onko koehenkilö 46623:n tilassa tapahtunut mitään parannusta vai onko hän edelleen siinä tilassa, jossa hoitaja Manning löysi hänet A-siiven kellarista koehenkilö 32556:n kanssa? Hän ei edes puhu pehmolelulleen? Ehkä meidän sitten on aika aloittaa fysiologiset kokeet myös hänellä. Psykologisia löydöksiä tuskin enää tulee.”
Painajaiset ovat ystävämme.
Keskeytämme lähetyksen hetkeksi söpöyshalvauksen vuoksi:
Viikon ikäiset kissanpennut on megasuperhypersuloisia. Niillä on pienet tassut ja pinkeät massut ja ne möngertävät toistensa yli ja ali silmät vielä ummessa. Ja parkuvat olemattomalla äänellä.
Juu, olin vaihteeksi hommissa HEY:llä. Arvata saattaa, kuinka monta kissua meinasi tällä kertaa lähteä mukaan.
Softassa on pakko olla jotain vikaa, jos onnistuttuaan saattamaan loppuun sen avulla jonkin toiminnon (lue: matkalasku), tuntee ehdotonta tarvetta palkita itseään (hyvällä, materialla, kaikella) loppupäivän ajan.
Moni on kirjoittanut isänpäivän kunniaksi isästä. Minulla ei ole isästä mitään sanottavaa, mitä en olisi sanonut jo aikaisemmin, sillä isä on ollut maan povessa jo yli 12 vuotta. Sen sijaan olen ajatellut äitiäni lähes herkeämättä. Äitillä kun on tänään isohko leikkaus.
Ei, kyseessä ei ole mitään semmoista, joka liittyisi vakavaan sairauteen. Äitin olkapää vaan on ihan romuna. Eli kaiken pitäisi kaiken järjen mukaan mennä ihan hyvin. Mutta kun nämä operaatiot ovat nykypäivänä sellaisia run-and-shoot-henkisiä, eli sisään otetaan tunti-pari ennen leikkausta ja ulos potkaistaan heti leikkauksen jälkeen, mietin, miten äiti pärjää vastaleikatun ja luultavasti melko liikkumattomaksi tuetun kätensä kanssa. Mieli tekisi olla Joensuussa äitin apuna mutta mitenkäs irtoat keskellä deadline-viikkoa kun muutenkin kaikki asiat ovat duunissa aivan levällään.
Ja ennen kuin joku ennättää huomauttaa taivutusvirheestä - Jojensuun murteessa (oma) äiti tosiaan taipuu kovalla t:llä - äiti, äitin, äitille. Minulle äiti on aina oma äiti, joensuulaisittain.
EDIT: Jotta ei olisi aivan liian helppoa lähiomaisilla, miehellä on jotain isompaakin vikaa kädessä, jonka päälle se kaatui viikko sitten. En ihan täysillä ymmärtänyt selitystä, mutta siinä vilisivät sanat hauislihas, jänne, revennyt, vioittunut, täydellinen käyttökielto.