*Uudelleen luettu
Vaikka allekirjoittanut kiroileekin työtään ja siihen liittyviä kiemuroita kohtalaisen usein, välillä tulee terveellisiä muistutuksia siitä, miten miellyttävää tällainen siisti aivosisätyö voi olla suhteessa moneen muuhun duuniin.
Otetaan sattumanvarainen kaunis kesäpäivä - 16 astetta lämmintä, sataa kaatamalla, ukkostaa minkä kerkeää. Minä istun pyjama päällä kotityöhuoneessa läppärin, kissan ja kuuman teemukin kanssa ja kaksi työmiestä nimeltämainitsemattomasta terassilasitusfirmasta kykkii ulkona akkuporakoneen kanssa märkinä koirina sadetakeista huolimatta. Jos tässä vaiheessa menisin ja kysyisin, vaihdettaisko osia, uskoisin, että alkaisi Matlab erinäisine lisäpaketteineen maistumaan muillekin. Vaikka kuin olisi huonot manuaalit.
Koska edessä on rankka vuosi, totesin, ettei nyt vaan riitä rahkeet ottaa mitään teknisesti haastavia tunteja. Näin ollen, allekirjoittanut höllyy tulevan vuoden vain parilla latino grooven ja dance hall reggaen tunnilla. Jos jossain vaiheessa riittää aivokapasiteetti muuhun, se on sitten sen ajan asia.
Ihmiselle iski akuutti urakriisi lähes täydellisen avoimen työpaikan muodossa. Homma olisi semmoinen, että allekirjoittaneen erikoisosaaminen (mikä?) tulisi tarpeeseen ja pääsisin kehittämään tiettyjä asioita siihen suuntaan, mihin haluaisin. Mutta. Kun on ne edelleen keskeneräiset jatko-opinnot.
Eräs mahdollisuus olisi tehdä nyt ensalkuun pikaisesti lisuri, johon olisi aika lailla materiaali valmiina ja sitten tuolla työn ohessa jatkaa väikkäriin asti. Juujuu, dream on, aikaahan on vaikka lehmät söis ja niin edelleen siinä vaiheessa kun palkkatyö on palkkatyö, mutta itseasiassa toimenkuva olisi sellainen, että se hyvinkin tukisi tätä nykyistä aihetta, vaikkakin eri näkökulmasta.
Kai se on pakko laittaa hakemus sisään ja sitten miettiä asia loppuun asti, jos semmoinen tuuri kävisi, että kiinnostus olisi molemminpuolista. Ans kattoo ny.
Onneksi olkoon, olet päässyt keikalle bändisi kanssa, kenties elämäsi ensimmäistä kertaa. Jotta keikka olisi kaikille osapuolille (sekä bändillesi että yleisölle) miellyttävää kuultavaa, pitäisi kuitenkin ensin selvitä soundcheckista kunnialla ja kenenkään (lue: yleensä äänimiehen) hermoja liikaa rassaamatta. Seuraavilla säännöillä pääset ainakin alkuun siinä, miten tehdä äänimiehen illasta parhaimmillaan viihtyisä ja huonoimmillaankin normaali työpäivä helvetin sijaan.
1) Sovittuasi keikasta tarkista backlinen tilanne - mitä on paikalla entuudestaan tai tulee muiden bändien myötä (yleensä joko keikkapaikalta saa muiden bändien yhteystiedot, jos näitä ei jostain syystä internetistä löytyisi). Tehokkainta kaikkien kannalta olisi, jos perus-backline ei suunnattomasti muuttuisi bändiltä toiselle, vaan kaikki soittaisivat samalla perusrumpusetillä (omat pellit, virveli, pedaalit) ja kaapeilla (yleensä omat nupit). Näin mikitystä ei tarvitsisi juurikaan vaihdella keikkojen välillä.
2) Jos et jostain syystä pääsekään tuomaan paikalle jotain sovittua osaa backlinesta, diilaa siitä muiden bändien kanssa etukäteen. Äänimiehen tehtävä ei ole muuttua yhdeksi ylimääräiseksi kitarakaapiksi tai bassorummuksi (ellei paikan puolesta ole toisin ilmoitettu).
3) Ole paikalla ajoissa, ts. silloin, kun sinun on käsketty olla paikalla. Varaa riittävästi aikaa kamojen roudaamiseen treeniksen päässä, mahdollisessa ruuhkassa ajamiseen ja keikkapaikan löytämiseen. Keikkapäivä on joka tapauksessa yhtä venailua, niin varaudu mieluummin siihen, että pahimmassa tapauksessa seisoskelet pihalla sen ylimääräiset 10 minuuttia sen sijaan, että seisotat paikalla muita ylimääräiset 40 minuuttia.
4) Äänimiehen ammatti on palveluammatti. Hänen tehtävänään on saada sinut kuulostamaan hyvältä. Nykypäivän äänimiehet, etenkin nuorempi polvi, tietävät tämän ja suhtautuvat ammattiinsa sen luonteen vaatimalla nöyryydellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö soundcheckin säännöt edelleen laadi se samainen äänimies. Hän tietää, miten homma hoituu mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Kuuntele siis mitä äänimies sanoo, ja toimi sen mukaan.
5) Kun äänimies sanoo, että anna sitä bassorumpua (bassoa, kitaraa, laulua, jotain), se tarkoittaa pelkästään ka. soitinta. Älä siis soita esim. koko settiä pyydettäessä bassorumpua (se äänimies osaa pyytää sitten sitä koko settiä kun haluaa). Äänimies yleensä haluaa kuulla useamman kuin yhden tai kaksi polkaisua (iskua, sointua, sanaa, jotain) eli soita kunnes sinulle kerrotaan, että kiitos, riittää.
6) Jotta kohta 5 toteutuisi tuskattomasti, pidä yllä ainakin jonkinasteinen katsekontakti äänimiehen ja itsesi välillä (äänimies yleensä katsoo myös välillä sitä pöytää) ja ole valmiina reagoimaan, kun äänimies joko puhuu tai viittilöi sinulle. Älä unohdu soittelemaan omiasi useaksi minuutiksi.
7) Ole hiljaa, ellei ole sinun soittimesi vuoro. Ihan oikeasti, se kitara kiinni, jos checkataan rumpuja. Ole kuitenkin paikalla ja valmiina astumaan sorvin ääreen kun sinua tarvitaan sen sijaan, että lähtisit viereiseen paikkaan kaljoittelemaan.
8) Valikoikaa etukäteen yksi tai kaksi biisiä, jota aiotte vetää soundcheckissa. Äänimies yleensä pyytää jossain vaiheessa koko bändiä soittamaan yhdessä. Tällöin ei kannata alkaa enää neuvottelemaan, mitä vedettäisiin, vaan on soiton paikka. Mitä monipuolisemmin biisissä esiintyy niitä piirteitä (eri soundeja, taustalauluja jne.), mitä koko keikkasetissänne on, sen kattavammat soundit saadaan jo soundcheckin aikana.
9) Soundcheck ei ole treenit. Usein soundcheckit tehdään aikamoisessa kiireessä (koska liian monet eivät ole sisäistäneet kohtaa 3), joten aikaa biisien hieromiseen ei todellakaan ole. Jos et jaksa käydä treeniksellä sen vertaa, että opettelisit soittamaan keikkasetissä olevat biisit siten, ettei niitä tarvitse alkaa viime minuutilla kertaamaan, älä vaivaudu hankkimaan keikkoja lainkaan (tuuraajat on asia erikseen).
10) Soundcheckissa kukaan ei ole stara eli säästä lavasäteilysi varsinaisen vedon ajaksi. Keskity siihen mitä teet, äläkä siihen että näytät hyvältä. Muista myös, että äänimies on töissä, ei diggailemassa bändiä, eli älä ainakaan ylenpalttisesti odota tältä mitään erityistä fanitusta.
+1) Älä helvetissä mene ja vaihda vahvistimen säätöjä soundcheckin jälkeen. Suurin osa ei mahda sille mitään, että vetää energisemmin eli voimakkaammalla tatsilla keikan aikana, se on ihan normaalia, mutta jos joku lainaa vahvistintasi ennen omaa keikkaasi, yritä nyt muistaa edes suunnilleen kuin lujalla pidit sitä soundcheckissa. Äänimies joutuu kirjaamaan koko pöydän säädöt eri bändeille, joten ei ole liian suuri vaiva sinulle muistaa yhtä tai kahta vaivaista potikanlukemaa.
Sen pidemmittä selittelyittä.
1. Yksi levy, joka muutti elämääsi:
Elämänmuutokset ovat allekirjoittaneella johtuneet yleensä pikemminkin ulkomusiikillisista seikoista, mutta ehkäpä jollain tapaa elämää on muuttanut mm. System of a Downin Steal This Album!, jota mukana karjumalla voisin väittää, jos nyt en vallan oppineeni uutta laulutekniikkaa, ainakin rohkaistuneeni moista käyttämään.
2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran:
Harvoinpa sitä semmoista levyä tulee kuunneltua edes kertaalleen läpi, jota ei kuuntelisi toistekin. On kuitenkin levyjä, joiden ääreen palaa selkeästi monia muita useammin. Yksi tällainen on Kentin Isola.
3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Tämän pitäisi varmaan olla sellainen, johon ei ole ainakaan tähän asti tullut kyllästyttyä kertaakaan. Olkoon siis vaikkapa Samaelin Passage.
4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon:
Koskaan en oo hupakko ollu, vaan aina stoalaisen tyyni. Mutta, jos nyt tämä tulkitaan vaikkapa levyksi, joka saa hymyilemään ja ehkäpä pompahtelemaankin, eräs voisi olla NoMeansNon maanmainio livelevy Live and Cuddly.
5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Onkohan tämmöistä koskaan tapahtunut. Allekirjoittanut vetistelee harva se päivä, mutta en osaa suoraan yhdistää kyynelehtimistä yhteenkään levyyn. Mahdollisesti teininä on kuitenkin tullut jotain tirautettua esimerkiksi Neljän Ruusun Kasvukipuja -levyn äärellä.
6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi:
Kätyreiden Avoimella Maalla. Niinkin proosallisesta syystä, että allekirjoittanut oli sitä tallentamassa. Hemmetin hauskaa oli, vaikka jäätymiskuolema uhkasikin siinä kirotussa puutalossa talvipakkasilla.
7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty:
Tätä en nimeä, koska levyssä ei muuta vikaa ole kuin allekirjoittaneen onnettoman huonot taustalaulut yhdessä biisissä. Vieläkään en pysty kuuntelemaan ka. biisiä kun hävettää niin paljon.
8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa:
Paraikaa kuuntelen vain duunikoneen hurinaa ja kahvihuoneesta kuuluvia naurunremakoita. Aamulla autossa sen sijaan tuli kuunneltua Jay Munlyn Jimmy Carter Syndrome.
9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella:
Entombedin Serpent Saints, jonka pitäisi tulla ulos syyskuun 18. päivä.
10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
En.
Yrityksestä huolimatta en päässyt soitinrakennuskurssille työväenopistoon. Kurssi oli täytetty jo keväällä, jolloin sille saivat ilmoittautua vastaavalla kurssilla olevat, tiskin alta. Se siitä tasa-arvoisesta mahdollisuudesta ja niin edelleen.
Koska olen vakaasti päättänyt, että soitinrakennus on elämän tarkoitus, pitänee seuraavaksi alkaa käyttämään suhteita.
Kiitos serverikuoleman, myös Kolmas tehtävä siirtyi blogitaivaaseen. Muistin asian vasta tänä aamuna ja kävin pelastamassa erinäisistä välimuisteista omat artikkelini, tai ainakin osan niistä. Teen kriittisen uudelleensilmäilyn ka. juttusiin ja jos niistä on johonkin, tulen luultavasti postaamaan ainakin osan niistä tänne, jollain aikavälillä.
Koska arkistojen saatavuus on edelleen epävarmaa ja nykyisen lokin perusteella on ilmeisen hankalaa konstruoida koko kuvaa siitä, mistä tässä biisintekoprojektissa, jota myös CaPEksi kutsutaan, on kysymys, selitettäköön juttunen tässä nyt lyhyesti.
Mikä on CaPE
CaPE on noin 9 kuukauden välein (nykyään) järjestettävä kansainvälinen hajautettu äänitetuotantoprojekti. CaPE perustettiin jo bittitaivaaseen siirtyneen RecPit-keskustelufoorumin muutaman moderaattorin toimesta tuomaan lisää liikennettä foorumille. Kun RecPit sitten kuopattiin, siirtyi CaPE-toiminta MARSH-nimiselle keskustelufoorumille, joka on miksaajien ja muusikoiden yhteinen rennohko foorumi (se tiukka asiapuoli puolestaan siirtyi foorumille nimeltä R/E/P).
CaPEn foorumipoliittisena tarkoituksena on koota foorumin väkeä yhteisen aktiviteetin alle ja samalla ehkä hankkia uusiakin jäseniä. Perimmäinen syy kuitenkin projektin järjestämiseen on ihmisten halu tehdä musiikkia, kaikkialla, kaikkien kanssa, yhtä aikaa. Käytännössä homma toimii siten, että kierroksen alkaessa osallistujat ilmoittautuvat koordinaattorille kertoen nimensä (nick kelpaa), sijaintinsa (ainakin noin maanosan tarkkuudella), kykynsä soittaa haluamiaan instrumentteja / miksata / toimia tiimin johtajana muussa kuin artistisessa mielessä ja genrepreferenssinsä. Koordinoija jakaa osallistujat tiimeihin käyttäen mitä erinäisempiä heuristiikkoja, joista osa perustuu kykyyn/genreen ja osa henkilökohtaisempiin ominaisuuksiin. Tärkeimpänä kuitenkin on, että jokaiseen tiimiin tulee sijoitetuksi yksi miksaaja, yksi biisintekijä, yksi tiiminjohtaja sekä sekalainen määrä muusikkoja siten, että näiden kyvykkyys soittaa koordinoijan määräämää instrumenttia on riittävä siihen, että tiimi saisi aikaan kappaleen, joka on musiikillisesti mielekäs.
Kun tiimit on jaettu, on näillä noin kolmisen kuukautta aikaa (tiiminjohtaja!) saada aikaiseksi biisi (biisintekijä), sovittaa ja äänittää (kaikki), sekä miksata (miksaaja) se. Kun projekti päättyy, julkaistaan kaikkien tiimien biisit yhtäaikaisesti koordinoijan toimesta. Ja sitten taputellaan selkään joitain viikkoja, kunnes joku ei enää jaksa pidätellä vaan aloittaa puhumaan kaikista niistä pienistä likaisista yksityiskohdista, mitä projektin aikana tapahtuikaan.
Tutkimuksesta
Tein CaPE III:ssa tutkimusta passiivisena observoijana ja täten tarkkailin kolmen tiimin kommunikointia. Se, mitä yritin selvittää, oli kuinka hajautettu työskentelymuoto vaikuttaa artistisiin prosesseihin ja miten artistiset roolit muodostuvat ja mitkä tekijät näihin mahdollisesti vaikuttavat. Tutkimuksen aikana erääksi avainkysymykseksi nousi ennen kaikkea tuottajaroolin puuttuminen roolijaosta ja se millaisia käytäntöjä tiimit muodostivat artistiseen päätöksentekoon. CaPE III:sta allerkirjoittaneella on paperi Digital Resources for the Humanities and Arts -konferenssissa syyskuussa.
CaPE IV:ään, joka siis päättyi projektin osalta 10.8. deadlineen, ja jonka biisit julkistettiin 12.8. (mutta se prosessi jatkuu vielä palautteen ja keskustelun muodossa), osallistuin osallistuvan havainnoinnin keinoin eli tiimin varsinaisena jäsenenä. Ensisijainen roolini tiimissä oli liidilaulaja, jonka lisäksi tein taustalauluja. Tämä tutkimus on vielä kesken, koska kaikkea dataa ei ole vielä kerätty (haastatteluja alan tekemään tässä vähitellen, kunhan pahin post-high vähän haihtuu väeltä), analyysin uskoisin olevan valmiina tuossa ensi vuoden alkupuolella.
Tämä postaus innottui erinäisen keikan soundien ympärillä pyörineestä keskustelusta. Juu, kyllä toki saa toivoa vaikka kuuta taivaalta ja pettyä jos sitä ei saa, mutta tehdään nyt muutama asia selväksi studiomiksauksen ja livemiksauksen eroista (pääasiassa metallimusiikkia miksattaessa).
Tila
Nykypäivän kevyemmän ja raskaamman musiikin levyt tehdään yleensä studiossa, instrumentti (tai pari joskus) kerrallaan, pääasiassa lähimikitettyinä (rummuissa käytetään tosin usein myös ambienssimikkiä/mikkejä, jos se huone on riittävän hyvä soundillisesti). Se tila, mikä levyllä kuullaan luodaan pitkälti vasta miksausvaiheessa. Kuluttaja kuuntelee levyä useimmiten kotona, jossa levyllä olevaan tilaan yhdistyy vielä kuunteluympäristön ominaisuudet, joihin nykypäivänä satsataan entistä enemmän. Niinpä se soundivaikutelma, mitä kuulijalle levystä muodostuu on yhdistelmä yleensä kohtalaisen tasokkaan studiohuoneen, miksauksessa keinotekoisesti aikaan saadun tilan ja ikioman kuuntelutilan ominaisuuksia.
Mennään sitten livetilanteeseen. Mitä pienemmällä kalustolla (PA, käytössä olevat efektilaitteet jne.) ollaan liikkeessä, sen enemmän tilalla on vaikutusta soundeihin. Huono tila resonoi ikävillä taajuuksilla ja peittää alleen niitä taajuuksia, joita niin kuulija, miksaaja kuin bändikin toivoisi kuulevansa. Toki voidaan lähimikittää (ja näin yleensä pyritään tekemäänkin, riippuen pöydän käytettävissä olevasta kanavamäärästä) ja vahvistaa sitten sieltä miksaajan taholta mitä nyt halutaankaan vahvistaa, mutta huono tila resonoi, tuli se ääni sitten alkuperäisestä äänilähteestä tai PA:n kautta. Ja harvoin lavasoundit ovat niin pienet, etteivät ne pienessä tilassa jos ei nyt dominoisi niin ainakin antaisi osaansa siihen kokonaissoundiin.
Ulkotiloissa on sitten omat ongelmansa. Lava (ja miksauskoppi) toki resonoivat edelleenkin, mutta nyt huonetta ei enää ole, vaan ääniaallot matkaavat kukin suuntaansa ja useimmiten heijastuksia ei juurikaan tule. Niinpä hyvinkin ratkaisevaksi kuulijan kokeman kokonaissoundin kannalta muodostuu se, missä bändiä kuuntelee. Lavan edusta noin keskimäärin kusee (muun kuin näkyvyyden kannalta), koska siinä kohti lavasoundit (jotka on balansoitu toivon mukaan soittajaystävällisesti) dominoivat kuulokuvaa sitä enemmän, mitä pienemmästä lavasta ja lavaetäisyydestä on kysymys (stadionit hervottomine pressietutiloineen ovat asia erikseen). Ja ainakaan allekirjoittanut ei tasan halua kuulla monitoreistaan samaa kuin mitä kuulijoille olisi tarkoitus tuutata (ellei nyt aivan oikeasti joku yleisössä odota kuulevansa pelkästään lauluja ja synaa ja sitten ne pakolliset pellit puolisen metriä pään takaa). Sen sijaan, jos oikeasti haluaa ulkokeikalta parhaimmat mahdolliset soundit (tai ylipäätään nillittää soundeista), kannattaa sijoittua miksaajakopin eteen, se on yleensä pienissä ulkotiloissa melko optimaalisesti sijoitettu. Kannattaa myös muistaa, että festareilla soundit ovat lavakohtaiset ja kalustoon on yleensä panostettu lineaarisessa suhteessa lavan kokoon ja esiintyvien bändien kuuluisuusasteeseen.
Livemiksaajan pahin vihollinen (lue: kierto) on läsnä myös ulkotiloissa. Kierto on myös viime kädessä se tekijä, joka määrittelee sen suhteen, kuinka lujalla kunkin mikin kautta voidaan ottaa tavaraa sisään suhteessa monitoreihin (ja kaiuttimiin). Tämä on se yleisin syy siihen, miksi esimerkiksi laulajaa ei tahdo kuulua (ts. tyyppi laulaa hiljaa ja haluaa kuulla monitoreista itseään ja sen oman lähtövolyymin ero on väärässä suhteessa siihen, kuinka kovaa itseään haluaisi kuulla). Kiertoa voidaan toki yrittää tappaa myös equttamalla taajuuksia pois, mutta tämä harvoin on se ratkaisu ainakaan varsinaisen vedon aikana, sen verran hienosäädöstä on kyse. Lisäksi kiertoon voidaan vaikuttaa mikkivalinnoilla, mutta ei rajattomasti.
Tuottaminen
On silkkaa idiotismia kuvitella kuulevansa livenä ne samat soundit ja soitto/laulusuoritukset, jotka ovat pöksyjä kostuttaneet kotioloissa omista hifisterkoista kuunneltuna. Ajan ja rahan kanssa tuotettua levyä sekä äänitetään että miksataan päiväkausia. Musikanteilla on (tai ainakin olisi suotavaa olla) mahdollisuus uusia pieleen menneet otot, ja monesti levylle päätyvät raidat koostetaan eri otoista poimien ne parhaat palat ja niille soitetaan/lauletaan erinäinen määrä tuplauksia hyvän kokonaissoundin takaamiseksi. Miksausvaiheessa raitoja efektoidaan moninaisin tavoin (kompressoidaan, lisätään kaikua, taajuuskorjataan jne.) ja voidaan vaikkapa nyt autotunettaa, jos tarvetta on (monet autotunettavat, vaikka tarvetta ei edes olisi). Niinpä lopullisessa tuotoksessa voi hyvinkin olla balansoitu pläjäys raitoja siinä viiden-kuudenkymmenen hujakoilla, usein reippaasti ylikin, joista yleensä jokainen enempi vähempi korjailtu ja efektoitu (unohtamatta panorointejakaan). Lopuksi koko roska vielä masteroidaan entistäkin kuulijaystävällisemmäksi.
Livenä läsnä ovat ne alkuperäiset äänilähteet (rummut, kitara- ja bassokaapit, vahvistamattomat laulu- ja puheäänet) ja PA:n kautta tulevat vahvistetut äänet (jonkinmoinen valikoima lähimikitettyjä rumpukanavia, kaapeista mikkien avulla poimitut signaalit, mahdollinen di-basso, mikitetyt laulut, linjasyna jne.). Mitä suurempi kalusto, sen enemmän kanavia on käytössä mutta useimmiten kanavamäärä vaihtelee siinä suunnilleen kahdeksasta jonnekin pariinkymmeneen. Efektilaitteita saattaa olla käytössä muutama, jolloin yleensä ympätään jonkinsorttinen kaiku lauluun ja virveliin ja toivon mukaan voidaan kompressoida nyt ainakin ne laulut (ja mikä ettei muutakin, jos värkkejä riittää) ja vaikkapa geitata tomit, jos niitä nyt ylipäätään on ollut mahdollista mikittää. Pöydissä on yleensä lisäksi kohtalaisen kiinteät EQ:t, joilla nyt jotain pientä voi tehdä (jälleen se mitä voi, riippuu pitkälti pöydän laadusta). Ei todellakaan ole mitään järkeä saati aikaa alkaa värkkäämään jokaiseen biisiin omia soundeja. Ja mikä tärkeintä, kyseessä on nyt sitten kertaveto, ei se paras viidestä tai kymmenestä per jätkä ja kahdella kitaralla ei todellakaan saa soitettua yhteen kohtaan viisinkertaisten taustojen lisäksi kolmea päällekäistä soolostemmaa.
Salimiksaaja ja monitorimiksaaja
Salimiksaaja huolehtii niistä soundeista, jotka tulevat PA:n kautta. Jos virveli kuuluu järjettömän lujaa ilman, että sitä on mikitetty, miksaaja ei todellakaan voi laskea sen volaa alaspäin, vain nostaa sitten niitä muita instrumentteja. Ja yleensä jokaisessa mestassa on tietyt desibelirajoitukset. Lisäksi kannattaa muistaa jo aiemmin mainittu kuulijan oma sijainti tilassa. Jos olet siinä ihan lavan alla, todennäköisyys siihen, että rummut lyövät yli on enemmän kuin suuri. Niistä kun ihan oikeasti lähtee ihan vahvistamattakin kohtalaisen kova volyymi. Eli, jos haluat kuulla mitä se salimiksaaja on saanut aikaiseksi, mene siihen kopin eteen. Siinä kuulet mitä luultavimmin saman kuin salimiksaaja itse. Toki kivaa olisi, jos joka puolelta kuultuna soundit olisivat yhtä hyvät. Yhtälailla kivaa olisi olla myös laiha, kaunis ja rikas.
Monitorimiksaajan tehtävänä on huolehtia, että bändi kuulee mitä haluaa kuulla, jotta pystyisi antamaan parhaansa. Jos hyvä laulaja on jonain päivänä epävireinen, yleensä se syyttävä sormi kannattaa kohdistaa sinne lavamiksaukseen päin (laulaja kuulee liian vähän itseään, referenssisoitinta tai molempia). Kannattaa muistaa kuitenkin se ystävämme kierto. Ihan rajattomasti niistä monitoreista ei voi kaikkea luukuttaa. Lisäksi, jälleen mitä pienempi kalusto, sen vähemmän monitorilinjoja ja siis sen homogeenisempi lavamiksaus joudutaan bändin jäsenille tekemään, jolloin sitten kaikki eivät välttämättä kuule sitä itsensä kannalta optimaalisinta sekoitussuhdetta. Lisäksi siihen esiintymislavaan pätevät ne huoneresonanssiongelmat ja ylipäätään tilan ongelmat. Siinä on vaikea pelastaa mitään monitoroinnilla, jos tila triplaa rumpujen volyymin lavalle.
Summa summarum
Hyvä biisi on hyvä biisi, oli sovitus sitten levy tai live. Livesovitus on väistämättä karumpi, eli tissisoundien perään on ihan turha itkeä, ellei olla miljoonaluokan mestassa. Rahalla voi saada timanttiset superhypersiloitellut soundit myös livetilaan (jos sitä rahaa tosiaan on ihan rutosti käytettävissä), mutta sitä kuuluisaa hyvää meininkiä ei sitten saa rahallakaan, jos ei sitä bändistä itsestään irtoa. Ja lavakarismaa ei valitettavasti myydä ainakaan täkäläisissä kaupoissa (allekirjoittanut olisi ensimmäisenä jonossa moista ostamassa, jos myytäisiin). Eli. Hyvän liven tekee ennen kaikkea bändin meininki, soundit tulevat sitten sen mukaan, millaisessa tilassa ja millaisella kalustolla ja miksaajalla ollaan liikkeessä.