[ Posted by Janka
Mon, 08 Mar 2010 10:43:58 GMT ]
Tänään tuli bussissa mieleen, että pitäisi perustaa seura. Sellainen nyt tulee tietysti suomalaiselle mieleen vähän joka toinen viikko, joten tässä ei ollut mitään uutta. Edellinen hullutukseni, joka meni jo ohi, oli Leppävaaran uskonnottomien seurakunta ja sitä edellinen luultavasti jonkun sortin yleishyödyllinen ompeluseura.
Tämä tämänkertainen hullutus olisi jonkinlainen Maailmanparannusseura Talkooväki. Se järjestäytyisi kerran kuussa tai niillä main tekemään talkoilla tärkeitä asioita, jotka muuten olisivat vaarassa jäädä tekemättä. Kyseeseen voisivat tulla esimerkiksi uupuneiden lapsiperheiden kevätsiivoukset, yksityisten maatilojen talkooluontoiset kausityöt (jos niitä vielä edes on; heinänteko nyt on ainakin lopetettu), yhden miehen yritysten inventaariot joita omistaja vaan ei kertakaikkiaan kerkeä, yleishyödyllisten seurojen postitukset (jos niitäkään enää on, kun mainokset menevät Facebookiin ja spammiboksiin), ojanpiennarten siivoaminen, leikkipuiston vekottimien maalaaminen, tai vaikkapa kestovaippojen askarteleminen haitilaiselle lastenkodille.
Rahaa ei olisi tarkoitus tehdä, mutta jos sitä jostain työstä saataisiin, voitaisiin ostaa vaikka niitä kestovaippatarvikkeita, ja joskus jos oikein riehakkaiksi yllyttäisiin niin yhdistyksen varoilla pullaa ja kahvia talkoisiin. Yksityiset, kaupungit, pienyritykset ja yhteisöt voisivat tarjota duunejaan Talkooväelle; vastaanotettavista päätettäisiin jonkunsortin huutoäänestyksellä.
Posted in Sama suomeksi | Tags yhteiskunta, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Mon, 08 Mar 2010 10:43:58 GMT ]
Tänään tuli bussissa mieleen, että pitäisi perustaa seura. Sellainen nyt tulee tietysti suomalaiselle mieleen vähän joka toinen viikko, joten tässä ei ollut mitään uutta. Edellinen hullutukseni, joka meni jo ohi, oli Leppävaaran uskonnottomien seurakunta ja sitä edellinen luultavasti jonkun sortin yleishyödyllinen ompeluseura.
Tämä tämänkertainen hullutus olisi jonkinlainen Maailmanparannusseura Talkooväki. Se järjestäytyisi kerran kuussa tai niillä main tekemään talkoilla tärkeitä asioita, jotka muuten olisivat vaarassa jäädä tekemättä. Kyseeseen voisivat tulla esimerkiksi uupuneiden lapsiperheiden kevätsiivoukset, yksityisten maatilojen talkooluontoiset kausityöt (jos niitä vielä edes on; heinänteko nyt on ainakin lopetettu), yhden miehen yritysten inventaariot joita omistaja vaan ei kertakaikkiaan kerkeä, yleishyödyllisten seurojen postitukset (jos niitäkään enää on, kun mainokset menevät Facebookiin ja spammiboksiin), ojanpiennarten siivoaminen, leikkipuiston vekottimien maalaaminen, tai vaikkapa kestovaippojen askarteleminen haitilaiselle lastenkodille.
Rahaa ei olisi tarkoitus tehdä, mutta jos sitä jostain työstä saataisiin, voitaisiin ostaa vaikka niitä kestovaippatarvikkeita, ja joskus jos oikein riehakkaiksi yllyttäisiin niin yhdistyksen varoilla pullaa ja kahvia talkoisiin. Yksityiset, kaupungit, pienyritykset ja yhteisöt voisivat tarjota duunejaan Talkooväelle; vastaanotettavista päätettäisiin jonkunsortin huutoäänestyksellä.
Posted in Sama suomeksi | Tags yhteiskunta, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Tue, 13 Oct 2009 17:02:07 GMT ]
Just saw the trailer to Walt Disney's new version of Dickens's "A Christmas Carol".
Said trailer seems to consist mostly of falling, running, chases, explosions, and hitting people on the head with ghostly things, spiced here and there with abrupt glowing eyes, yells of terror, and witty one-liners.
Words fail me, so I will resort to the short and explosive expression of the new entertainment too: FFS. I'll just re-read the book.
Posted in Plain English | Tags elokuvat, yhteiskunta | 1 comment
[ Posted by Janka
Sat, 18 Jul 2009 19:37:16 GMT ]
> Ma and her girls were Americans, above doing men’s work.
>(Laura Ingalls Wilder, The Long Winter)
When I first read those words as a child, they shocked me. I had not before that realized how it is possible to oppress someone by praise, by convincing them that they are so precious and so fragile that they take pride in not even trying. Those words are burned to my brain now, and pop up whenever anything remotely like that seems to be happening around me. (For example, whenever “women’s pushups” are mentioned.)
Sometimes these days I wonder if we are oppressing our children and especially teenagers that way, trying to push the idea that childhood is so precious that people should be completely free of cares and responsibilities during it, to the point of not asking 12-year-olds to do chores, and not letting 16-year-olds work during summer breaks.
Free Range Kids seems to think so, anyway.
Posted in Plain English | Tags lapset, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Fri, 10 Jul 2009 11:31:14 GMT ]
At the risk of angering some people and sounding holier-than-thou, I will say that I am bothered by the usage of psychiatric medications around me, especially that of the SSRI depression pills and sleeping aids. Specifically, I am bothered by the widely spread usage of those aids in order to cope with stresses of busy life. Not so much by the fact that people can be traumatized by said stresses enough need pills to recover - though that is fucked up in its own way too - but by the way that said pills are so very often used to cope with the stresses, not to recover from them.
Common sense (well, my sense anyway) suggests that:
* If your work conditions are so bad a psychological hell that you cannot sleep at night, you might take a sleeping pill simply to feel better the next morning, but if you take that sleeping pill because otherwise you are not able to work at your psychological hell the next day, something is wrong. I don’t know about the countries with zero employee protection laws, but in Finland, if your work is really making you sick, you do not take a pill and go back to work, you call in sick and alert your occupational health care contacts.
* If you are a basically healthy and happy person whose work and life and schedules are so stressful that you exhaust yourself and need a pill to go on, you are using that pill not as medication but as a drug. With maybe less side effects than the amphetamine used by combat pilots, but with the same idea. If drugging yourself in order to complete your schedules sounds like a good idea to you, by all means, go ahead, but be honest about it. (On the honesty front: I hereby confess that I use caffeine as a performance-enhancing drug.) If it does not, edit your life, not your brain chemistry.
* Having a diagnosed depression (or another mental disorder) and pills to “take care of it” does not excuse you from identifying which parts of your life and habits are contributing to it or making it worse, and working to fix those parts. If anything, it makes the necessity to do so greater. If a person with a mild allergy kept on calling sick every other day and eating a ton of allergy meds a month instead of trying to avoid the problem substance and staying healthy, we’d call him a moron. For some reason we do not call burn-out cases who keep on burning themselves out nasty names, but pat them on the back understandingly and give them another prescription. Yes, I am fully aware it is harder for a person suffering from depression to change their lives or work than it is for someone allergic to onions to not eat onions. This was not a comparison, it was an analogy, and it does hold.
* The wide-spread practice in health care of giving burnt-out, depressed people depression meds without offering frequent- and long-enough counseling (at least once a week for a couple of months) at the same time or as an alternative is total fucking crap and needs to stop. (I challenge you to direct me to research that says that pills alone are as effective as counseling or counseling and pills in new, stress-induced depression. If you manage to convince me, I promise to consider changing my mind and starting to advocate putting the whole nation on SSRIs to enhance happiness and productivity. Emphasis on consider, because I still think that a society that requires us to drug the population to keep going is crap.)
Finally, a disclaimer: note that I am not anti-medication, merely anti-no-other-means. I do not believe we need to aim to be natural and pure and not use those evil drugs. Chemistry is pure, nature is dirty, and I am absolutely in favor of “better life through chemistry”, and I would altogether rather not go back to the times where I would be dead four times by now without the evil pharmacological inventions of the 20th century. I am also generally quite ok with chemical mind-enhancing, be it therapeutic, ambitious, or recreational, as long as people make informed choices, know the risks involved, and take care that in the worst case they only screw their own lives, not those of innocent bystanders. The above is absolutely not to be read as encouragement to any individual to stop using their current medication, and especially not without consulting about it with their treating professional.
It is to be read as encouragement for people who need these medications, or think they might need some, to examine their lives to recognize factors that make the symptoms worse, and to work for alleviating or removing those factors, putting focus from “coping” with undue stress to first eliminating as much of it as possible.
Posted in Plain English | Tags lääkkeet, psykiatria, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Mon, 30 Mar 2009 08:37:01 GMT ]
> Opiskelija, nyt on viimeistään aika punnita eri vaihtoehtoja oman talouden parantamiseksi. Rahan lepyyttäminen tilillä kannattaa lopettaa.
Taloussanomat, via Droidy@IRCnet.
(Ei ehkä ole kilttiä pilkata realiteetintajunsa menettäneiden ihmisten kielitaitoa, mutta—“lepyyttäminen”?)
Posted in Sama suomeksi | Tags ei näin, raha, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Mon, 30 Mar 2009 06:17:00 GMT ]
Lately, it has happened a couple of times that a friend has mentioned a party, and it has turned out that the likeliest reason I was not invited was that I am not on Facebook. It has also happened that I have missed some interesting discussion, because it was on (Q/J)aiku, and just a couple of days ago I missed the information about the birth of a new daughter to a colleague, because the event was only announced on Twitter, the new parents understandably too busy to blog or email.
Whenever this happens, there is a momentary panic: HELP! Everything Important™ happens elsewhere! Right now too, something might be happening and I don’t know about it! It is just a question of time before everyone forgets about me!
Then I try to make it pass. I have my contacts, I have my presence, and there is no way in hell I can maintain contact to everyone I know or have known. I already have a blog, and I am on various IRC channels, and follow various community-specific forums, and I have an email address. As is, with all of those I cannot even maintain as much contact as I would like to all of those I would like to—my dearest friends, my family, some interesting people I would like to know better but never get around to. Would screaming my presence into the internet in the hope that others have more time to follow all that help? I find this unlikely.
If anything, I feel my social life needs less idling on IRC and forums, less places to poll to see if anything is happening Right Now, and more time to make things happen at leisure.
I remember that some years ago in one university students’ club we were, in all seriousness, very concerned that if we stop sending the announcement of society meetings to the student newspaper, students without email might be excluded. And yes indeed, if any students continued to not use email and web, by now they pretty much are excluded. Are there any such cases? I don’t know. I wouldn’t know. Are they less happy for it? Do they have difficulties passing time? Do they indeed have no friends left? I doubt it—but again, I wouldn’t know. Is Facebook or Twitter the new email? Will I disappear into obscurity without it? Is Everyone Else there discussing something Important right now? Why is no one saying anything on IRC? Where are they talking that I am not hearing?
Breath.
Theory: I will notice if I at some point have too much time and too little social life. Probably at that point I still have some friend left who can tell me where to find the rest of the guys.
Relevant:
* Am I still here? by Anthony Doerr. Also available as audio on QN.
* John Naish: Enough: Breaking Free from the World of More
Posted in Plain English | Tags elämä, I dont want to play anymore, yhteiskunta | 7 comments
[ Posted by Janka
Thu, 19 Mar 2009 17:23:18 GMT ]
Huomio Suomen nuoriso (ja kaikki te nuorekkaat mieluummin-iso-kuin-aikuinen tyypit): teille valehdellaan.
Teille valehdellaan jatkuvasti ja joka paikassa antaen ymmärtää itsestäänselvänä totuutena, että aikuisena on tylsää. Te luulette tietävänne, että leikinlasku ja hauskanpito eivät kuulu aikuisille, että tätien ja setien leikki on irvokasta ja jotenkin noloa ja erityisesti poikkeustapaus (ja että itse ette ole täti ettekä setä, vaikka olisittekin nelikymppinen). Te ajattelette vakavissanne, että sitten kun on aikuinen, ei enää tykkää juoda viiniä kuutamossa, lähteä spontaanisti mökille lämmittämään rantasaunaa, tai kokeilla rullaluistelua ensimmäistä kertaa elämässään. Ja ylitse kaiken te halveksutte ja kartatte kuin kuin ruttoa vakaata toimeentuloa, rivitalonpätkää, kultaista noutajaa ja yhtä pilkku seitsemää lasta, uskoen vakaasti, että jos sellaiset joskus joudutte saamaan, elämästänne tulee helvettiä, kaikki ilo siitä kuolee, ja mikään ei koskaan enää tunnu niinku oikeesti miltään.
Mutta mietitäänpä nyt hetki, mihin tämä käsityksenne muka perustuu. Itse te ette voi tästä mitään tietää, kun ette ole kokeilleet. Kukaan jolla on asiasta oikeasti kokemusta ei luultavasti ole sitä teille kertonut. Havainnoistakaan tuskin on kyse, sillä luultavasti aivan monet tuntemanne tädit ja sedät juovat ihan mielellään viiniä kuutamossa, menevät flamenco-tunnille kuusikymppisinä, matkustavat tuntemattomaan maahan, laulavat rivoja lauluja mökkilaiturilla, ja niin pois päin. Ja vaikka se teistä olisikin hiukan irvokasta niin arvatkaa mitä: tädeillä ja sedillä on hauskaa, eikä heitä voisi vähempää kiinnostaa mitä te asiasta ajattelette.
Toisin kuin te, minä olen kokeillut. Minulla on aviomies ja oma paritalon pätkä ja kolme kissaa ja kaksikin työtä, ja kuulkaapa lapset, kyllä se on niin, että kaikki näistä tekevät minut varsin tyytyväiseksi. Kavereillani on lapsia ja kultaisia noutajia (tai mitä lie koiria, en minä niitä erota toisistaan), eivätkä hekään näytä asiasta suunnattomasti kärsivän. Tylsää ei vaikuta olevan juuri kenelläkään, vaan sama ongelma on kuin nuorempanakin: liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Osoittautuukin, että tavalliset asiat ovat tavallisia ei vain siksi, että ihmiset tuppaavat tylsästi matkimaan toisiaan, vaan myös siksi, että ne ovat ihmisistä mukavia asioita.
Hyvä nuoriso! Älkää uskoko mainosmiehiä vaan kuunnelkaa kokemuksen ääntä. Hankkikaa kunnon työ, vakituinen asunto, hyvä puoliso, koira tai kissa, ja pari lasta. Ryhtykää vastuullisiksi kansalaisiksi, noudattakaa lakeja ja tapoja silloin kun ne eivät ole selvästi epäoikeudenmukaisia, ja äänestäkää oikein. En takaa, että elämästänne ei tule tylsää, mutta takaan, että jos tulee, se johtuu yksinomaan teistä itsestänne eikä siitä, että olette aikuisia.
Posted in Sama suomeksi | Tags I dont want to play anymore, neuvoja nuorisolle, yhteiskunta | 11 comments
[ Posted by Janka
Fri, 23 Jan 2009 10:25:45 GMT ]
Duodecim-lehden pääkirjoituksessa pohdittiin joku aika sitten tilannetta, jossa surureaktio tekee ihmisen työkyvyttömäksi, mutta kyseessä ei ole sairaus, vaan kulttuurissa normaali reaktio. Keskustelu on sittemmin jatkunut kommenteissa. Kuten väestö yleensä, myös moni lääkäri varmasti pitää esimerkiksi omaisen kuoleman aiheuttamaa surua ja lamaannusta hyväksyttävänä työstä poissaolon syynä ja tilanteena, jossa työnantajan pitäisi maksaa poissaoloajalta palkkaa, koska on selvää, että surun keskellä voi olla kohtuutonta vaatia ihmistä olemaan työkykyinen. Normaalilla myötätunnolla varustetun lääkärin siis epäilemättä tekisi varmasti mieli todistaa, että työkyvytön on tämä sureva henkilö. Toisaalta omaisen kuoleman aiheuttama suru ei todellakaan ole sairaus, ja lain mukaan työnantajan on maksettava palkkaa nimenomaan sairauspoissaoloista, ei muista sinänsä hyväksyttävistäkin poissaolon syistä. Eikä lääkärin pitäisi valehdella lääkärintodistuksissa. Mitä siis tehdä? Kutsuako surureaktiota vaikkapa sopeutumishäiriöksi tai vielä omituisempaa masennukseksi, vai jättääkö todistus kirjoittamatta tai kirjoittaa se ns. "Z-koodilla", joka ei sairausajan palkkaan oikeuta?
Sinänsä mukava eettinen ongelma, josta varmasti saadaan aikaan paljon keskustelua ja kiihtyneitä puheenvuoroja niin lääkäriseurojen keskustelupalstoilla kuin kandidaattien etiikan pienryhmäopetuksissakin. Mutta ongelmahan ei sinänsä ole lääkärien, vaan yhteiskunnan. Hyvässä tilanteessa lääkärin ei edes tarvitsisi pohtia tätä kysymystä, sillä lainsäädäntö vastaisi yleistä moraalikäsitystä. Lain muutokseen ei vain tunnu olevan paineita, sillä ajatus on, että "jos surun takia oikeesti on työkyvytön, niin voihan sit hakea lääkäriltä todistuksen".
Itse olen viimeisen vuoden aikana työssäni kirjoittanut todistuksen (kunniani ja omantuntoni kautta) mm. siitä, että:
- seitsemänvuotias hahmotushäiriöinen lapsi joka hädin tuskin pystyy löytämään tiensä ulos koulusta eksymättä todellakin tarvitsee joko saattajan tai kyydin löytääksen koulusta 2 kilometrin päähän terapiaan.
- on välttämätöntä, että kahdeksanvuotiaan lapsen käydessä ensimmäistä kertaa uudella lääkärillä huoltaja on saattamassa.
- yhdeksänvuotias joka pelkää hysteerisesti vieraita ihmisiä ei voi yksin kulkea bussilla.
- kymmenvuotias joka koululuokassa tarvitsee jatkuvasti henkilökohtaisen avustajan jotta pysyy aloillaan eikä heittäydy joko pelokkaaksi tai aggressiiviseksi tarvitsee aikuisen valvontaa myös välitunneilla ja iltapäivisin.
- kaikki lapset tarvitsevat elämäänsä aikuisia, jotka huolehtivat heistä, ja joista lapset tietävät, että nämä tulevat huolehtimaan heistä jatkossakin.
- kun lääkäri vuosi sitten sanoi, että hoito jatkuu kolme vuotta, se tosiaankin tarkoitti, että se jatkuu myös tänä vuonna.
On monta kertaa tullut olo, että sen leimasimen sijaan jossa lukee nimi, titteli ja SV-numero tarvitsisin toisen, jossa lukee suurin, ystävällisin kirjaimin "JÄRJEN KÄYTTÖ SALLITTU".
Toisaalta aivan toista äärimmäisyyttä edustaen olen lehdistä lukenut, että joidenkin ihmisten mielestä voisi olla kiva, jos aseenkantolupaa varten vaadittaisiin, että terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi todistuksen, että tämä ihminen on mieleltään terve, antakaa vaan sille pyssy.
Lääkärillä tulee toki ilman muuta olla velvollisuus pyynnöstä todistaa siitä, mitä on vastaanotolla potilaasta todennut, ja miten arvioi tämän sairauden tai sen puutteen vaikuttavan potilaan suoriutumiseen arkielämässä ja työkykyyn. Mutta miksi nimenmaan lääkärin pitää todistaa asioista jotka jokainen tietää (surureaktio voi tehdä työkyvyttömäksi), jotka voidaan paremmin todistaa jonkun toisen toimesta (opettaja kai sen parhaiten osaa arvioida mikä hänen oppilaansa tarve jatkuvalle aikuisen ohjaukselle koulussa on), tai joita ei voi kuvitella kenenkään pystyvän mitenkään pitävästi todistamaan (tuleeko tämä ihminen hulluksi ensi vuonna ja ampuu vanhempansa, jos annamme sille pyssyn)?
Lääkärien ajatellaan usein olevan puolueettomia todistajia, jonkinlaisia kansakuntamme moraalisia selkärankoja, jotka tietävät enemmän ja näkevät tarkemmin kuin kukaan muu, ja joille ihmiset eivät valehtele. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Lääkärit ovat puolueellisia (useimmiten tiukasti potilaansa puolella), he eivät tiedä arki- ja työelämästä sen enempää kuin kukaan muukaan joka työkseen tapaa ihmisiä (vaikkapa poliisi, sosiaalityötenkijä, tai baarimikko), heillä ei ole mitään maagisia selvännäkökeinoja (jos poliisi ei puolen tunnin haastattelulla näe ihmisestä, että se on sillä lailla hullu, että sille ei kannata antaa pyssyä, ei sitä näe lääkärikään), ja ihmiset valehtelevat, salailevat, johtavat harhaan ja vääristelevät faktoja lääkärinvastaanotoilla aivan jatkuvasti (sekä tahallaan että häveliäisyyttään).
Yhteiskunnan, ei terveydenhuollon, on otettava vastuu moraalisista ja yhteisten rahojen käyttöä koskevista päätöksistä. Saako surun tai lapsen lääkärikäynnin takia olla poissa töistä, ja jos, niin palkalla vai palkatta? Hyväksytäänkö aseenkantolupia annettaessa se riski, että terveeltäkin vaikuttava ihminen saattaa tehdä aseellaan rikoksen? Mitä tukitoimia koulun on tarjottava levottomille lapsille? Muunmuassa näistä todistaminen ja päättäminen ei kuulu lääkärille; se kuuluu sinulle.
PS. Jos jotakuta kiinnostaa, oma vastaukseni ensimmäisen kappaleen eettiseen kysymykseen on F43.8 (Muu reaktio vaikeaan stressiin), Z63.4 (Lähiomaisen katoaminen tai kuolema). Samoin kaikki ylläluetellut järjen käyttö sallittu -henkiset todistukset olen pyydettäessä kirjoittanut. Omassa arvomaailmassani lääkärin velvollisuus katsoa potilaan etua päänsääntöisesti kumoaa kansalaisen velvollisuuden olla taivuttamatta lain kirjainta tai mukautumatta älyttömään byrokratiaan (joskaan ei velvollisuutta olla valehtelematta todistaessaan). Ennen käytin yhdistelmää F32.0 (Lievä masennustila) ja sopiva Z-koodi, mutta Duodecimin kirjoittelu avasi silmäni sille, että masennusdiagnoosi on lievänäkin nykyään sekä ylikäytetty että leimaava.
Posted in Sama suomeksi | Tags diagnoosit, ei näin, lääkärintyö, yhteiskunta | no comments
[ Posted by Janka
Wed, 21 Jan 2009 17:43:29 GMT ]
In a discussion following my rant (in Finnish, sorry—this is in English because the follow-up discussion was) on how schoolbooks are currently being bought (or, rather, not) by Finnish highscools I said something like "well, the book publishers then just have to get their hair cut and get a real job". Of course, someone saw that chat log later and asked later whether I seriously think book publishing is not a real job.
Of course I do not.
For me, a real job is not about what you do, it is why you do it, and what does it accomplish. Book-publishing can be a real job, if it is about publishing quality editions of good books and getting them for people to read, or about publishing textbooks cheap and getting them to those who cannot afford extra, or about trying to reduce the use of dead trees by publishing more ebooks, or whatever else that is actually useful to and needed by someone other than yourself needing the money they pay you for it. It is not a real job if what you do is publish new editions of textbooks where the subject matter has not changed every two years and make your living out of cheating people into believing they need those new editions.
Science is not a real job if you do it for your career or as a nice way to get a salary while allowed to idle around and read about and play around with interesting things. It is a real job if you do it out of a genuine interest to further our shared understanding or because some specific problem needs a solution that does not exist yet (idling and playing around might be a good tool for finding that solution, of course). Marketing is a real job if it is about informing people about advances or opportunities in things they feel they need; it is not a real job if it is about inventing needs that people do not yet have and doing propaganda to make people believe they have them. Living alone as a hermit in the forest and growing your own food is not a real job, though it probably is a whole lot of work; keeping a farm to raise your family on is a real job. It is easier to have a real job being a doctor or a teacher or an artist or indeed a farmer—but it is also possible to be any of those without it being a real job, because real jobs are not about your job description, they are about whether you contribute.
Some people do not want a real job. That is fine, as long as they are happy and someone wants to pay to them for the unreal ones, or they can grow their own food, or are rich enough.
Some people cannot get a real job even if they want to, but need to finance their food and housing and clothes by wage-slavery to imaginary purposes. That is not fine.
(No, I do not really have anything against long hair, either. That part is a joke, or rather, a lyrics quotation.)
Posted in Plain English | Tags I dont want to play anymore, työ, yhteiskunta | 2 comments
