Janka's log

Well, so much for writing a blog weekly while trying to adjust to a new job and writing a PhD thesis at the same time.

Since people always ask the question, here is the answer.

Working at a basic health care center has been fun. A lot of that is, I suspect, because of the unit I am at, which is small, has an ethic of doing things sensibly instead of what stands in the book, has a team leader with a brain in his head and his feet solidly on the ground, and has gotten away with ignoring a lot of the most crazy city standard ways of doing things by being some sort of a "pilot unit" for changes.

Patients are mostly nice. Their agenda regarding their health and what should I do for them is not always parallel with my idea of the same, but that's life. It is not all "eternal flu and complaining granmas" as the prejudice seems to go; in fact the way the work is orgnanized results into there being relatively little of that unless you happen to be the walk-in nurse or doctor for the day.

Contrary to another nightmare, I am also allowed a fair amount of control in how much I work. I make my own daily schedules, deciding how many patients I see, etc, and while I am nowhere close to the numbers my more experienced colleagues are able to handle so far no one's complained -- actually quite the opposite, I have been told to make sure I won't overdo it and take enough time to think while learning.

Speaking of learning, I find the tutoring system for beginners at the location excellent. We have a consulting doctor dedicated to answering questions from new colleagues, and she actually answers her phone pretty much always, and at least knows who knows if she doesn't herself. She also come to where we work to consult me and another beginner for an hour weekly, for less urgent questions. So we are well covered.

Downsides? It's gods-damn hard work, compared. Yes, I know, over-worked researchers constantly worrying about whether their contract is continued, yadda-yadda, etc, are going to be offended by this comparison, but truth is, writing my thesis full-time is a vacation. As another downside, this particular unit is in the arse end of the town, and the commute is a killer, so it won't be a permanent solution. That's about it.

The blog will now return officially to unscheduled random ramblings and sermons of Life(tm).

Niin kuin tiedämme, on terveyskeskuksissa melkoinen ruuhka. On muutamia yksinkertaisia keinoja, joilla jokainen voi auttaa:

1) Jos sinulla on kotona jokin terveyteesi liittyvä mittari: verenpaine-, sokeri-, PEF-, tai edes kuumemittari, käytä sitä ennen kuin hankkiudut vastaanotolle. Jos sinulla on kuumeinen olo, mittaa kuume ennen särkylääkkeen ottoa ja noin tunti särkylääkkeen oton jälkeen. Käytä verenpaine-, sokeri-, ja PEF-mittareita säännöllisesti, ja kun sairastut tai huolestut mistä tahansa oireesta, mittaa arvosi. Kerro hoitajalle tai lääkärille sekä normaalitilanteen arvosi, että arvot oireilun aikana.

2) Ole ajoissa vastaanotolla. 5-10 minuuttia voi tuntua sinusta pieneltä, varsinkin kun lääkäri tai hoitaja usein on sen verran myöhässä itsekin, mutta totuus on, että terveyskeskuksissa potilaita on paljon ja vastaanottoajaksi puolikin tuntia on vielä melko lyhyt. Jos yksikin potilas on myöhässä, on hyvinkin mahdollista että koko iltapäivän kaikki potilaat ovat myöhässä.

3) Jos olet toistuvasti kieltätytynyt lääkärien ehdottomasti suosittelemasta hoidosta -- esimerkiksi kolesterolilääkkeestä -- ole kiltti ja huolehdi mahdollisesta seurannasta -- esimerkiksi kolesterolimittauksista -- yksityisesti.

4) Vältä julkisen terveydenhuollon kuormittamista sairaslomatodistusten pyytämisellä. Jos käyntisi ainoa syy on sairaslomatodistus (esimerkiksi jos on selvää, että sairastat tavallista nuhakuumetta), pyri käyttämään työterveyshuoltoa terveyskeskuksen sijaan. Jos olet asemassa, jossa se on mahdollista, yritä vaikuttaa sääntöihin niin, että sairaslomatodistuksia ylipäätään tarvittaisiin mahdollisimman vähän.

5) Jos lääkäri sanoo soittavansa sinulle tiettyyn aikaan, pidä huolta, että olet puhelimen kanssa paikassa, jossa voit puhua. Jos lääkäri on myöhässä, yritä olla kärsivällinen. Jos joudut sulkemaan puhelimen, soita takaisin terveysasemalle ja tiedustele onko lääkäri jättänyt sinulle viestiä.

6) Jos joudut menemään terveysasemalle varaamatta aikaa, ja voit viivyttää asiaasi parilla tunnilla, älä mene paikalle heti kahdeksalta aamulla, jolloin on kaikista kiireisintä. Jo parin tunnin päästä on vähemmän kiireistä. Jos asiasi ei ole aivan kiireinen, yritä soittaa ensin ja saada tieto, koska suunnilleen kannattaa tulla.

7) Jos tilanne vaikuttaa vakavalta, esimerkiksi sinulla on rintakipua joka ei mene ohi ja jonka syytä et tiedä vaarattomaksi, tai sinulla on korkea kuume joka ei laske särkylääkkeillä, älä viivyttele avun hakemista.

8) Älä hakeudu päivystykseen ellei asiasi ole päivystyksellinen. Sairaslomatodistuksen hakeminen ei ole päivystysasia. Korva- tai poskiontelotulehdusepäilyn johon ei liity korkeaa kuumetta voi hoitaa särkylääkkeillä ja varata ajan seuraaville päiville.

So much for weekly.

Short answer to those who were eager to know: it has been surprisingly fun. Longer answer follows.

First and foremost, it is surprisingly tiring (yes, even expecting it, surprisingly tiring) to stay sharp and think eight hours a day, five days a week. A break and going back to something I have a routine for after the first two weeks was a life-saver (possibly literally, though not for me). Sleeping is essential. Sticking to an exact schedule and daily routine helps a ton. All that jazz.

Doesn't a researcher think all day, you might ask -- after all, it is the paragon of thinking professions? But no, a researcher doesn't. She thinks a lot, and frequently she thinks of complicated and/or muddy things, but she also takes breaks when she wants to, loiters with coffee chatting with workmates, listens idly about their projects, brainstorms lightly, reads interesting sciency stuff. This is all brainwork, but it does not require constant concentration. And most importantly, when the researcher's brain keels over from the load, she goes to menial tasks like routine proof-reading or filling out some idiotic forms or reading email. Or -- gasp -- surfs the web and chats on IRC or takes a walk.

As a physician, you have appointments and if your brain dies two minutes before the next one starts, you had better reboot it fast, because you cannot tell the patient to bugger off, you are not feeling like it. Things happen, sometimes according to a planned schedule, sometimes without, but they will happen regardless of what you want to happen at that particular moment, and you will deal. Sometimes better, sometimes worse, sometimes with frustration, always with help available from colleagues, but you will deal.

And, here's the thing: I'm loving it. When I work at the Salt Mines, my mind is on the work. I listen and look and poke and read and think -- of the work, of the task at hand, and nothing else. It is a delightful feeling. And I learn something every day, which is another lovely thing for a learning-junkie like me.

But it is hard work, tiring work, for me. 40 hours a week, currently, is a bit too much. In the long run, the work had better become easier, more routine-y, less absolute-concentration-required, or there'd better be less of it, or this is not what I'll be doing for the rest of my life.

Hey -- haven't I said this before?

Nyt olen ollut viikon terveyskeskuslääkärinä pitkän tauon jälkeen. Espoon väestöpohja vuonna 2010 on aika erilainen kuin pienen itärajaisen kunnan 10 vuotta aikaisemmin.

Suureksi onnekseni saan olla lääkärinä poikkeuksellisen pienessä yksikössä massaterveysaseman sijaan. Mitä enemmän näen kunnallista ja valtiollista hallintoa, sitä enemmän vastustan nykyistä trendiä, jossa pienet yksiköt lakkautetaan ja yhdistetään isoiksi poliklinikoiksi ja hallinnollisiksi jättiläisiksi.

Ymmärrän kyllä perusteluja, ainakin osan niistä: pienet yksiköt ovat haavoittuvia esimerkiksi poissaoloille, niissä ei ole käytännöllistä pitää yllä kaikkia mahdollisia toimintoja, jokainen yksikkö vaatii oman hallintonsa, ja on alueellisesti epäreilua ja sekavaa kun asiat toimivat eri lailla ihan lähelläkin olevissa paikoissa.

Mutta kun kokemukseni on, että isoissakaan yksiköissä asiat eivät toimi sen kummemmin. On kaunis teoria, että kun tehdään isompia yksiköitä, riittää henkilöitä ja resursseja paremmin, eikä tarvitse hallinnoida niin kamalasti, eikä ole sekavaa kun kaikilla on yhtenäiset systeemit. Käytäntö vaan ei mene ihan niin.

Sekavaa on ja alueellisesti epäreilua ja jokaisesta poissaolosta ja vajaasta resurssista tulee ihan yhtälainen kaaos kuin muuallakin. Jokainen pieni yksikkö vaatii oman pomonsa, se on kyllä totta, mutta mitä isompi yksikkö on, sitä enemmän menee ihmisten työaikaa ja hallinnollisia pyörittelijöitä siihen, että sovitaan ja tiedotetaan käytännöistä ja sitten valvotaan niiden toteutumista. Mitä enemmän ihmisiä tekee samaa hommaa, sitä tarkemmin on säänneltävä sitä, miten sitä tehdään, ettei kukaan sotke kenenkään toisen ympyröitä. Ja kun kaikki tuntevat kaikki, asioista on helppo sopia -- "Marjatta ja Jouni vois varmaan" on paljon ymmärrettävämpi konsepti kuin epämääräisesti speksattu "lääkäri-hoitajapari", ja Marjatan ja Jounin on paljon helpompi huutaa ja todistaa että ei me keretä, haloo, kuin lääkärin ja hoitajan venkuroida isossa kokouksessa, että kuka sen sit tekee, ja mä en ainakaan kerkeä jos mut siihen määrätään.

Eikä joka paikassa tarvita kaikkia toimintoja. Ei tarvittu ennenkään, eikä tarvita nytkään.

Mutta valitettavasti taidan olla mielipiteineni vähemmistössä, tai ainakin kuulumattomissa.

Nyt olen ollut viikon terveyskeskuslääkärinä pitkän tauon jälkeen. Espoon väestöpohja vuonna 2010 on aika erilainen kuin pienen itärajaisen kunnan 10 vuotta aikaisemmin.

Suureksi onnekseni saan olla lääkärinä poikkeuksellisen pienessä yksikössä massaterveysaseman sijaan. Mitä enemmän näen kunnallista ja valtiollista hallintoa, sitä enemmän vastustan nykyistä trendiä, jossa pienet yksiköt lakkautetaan ja yhdistetään isoiksi poliklinikoiksi ja hallinnollisiksi jättiläisiksi.

Ymmärrän kyllä perusteluja, ainakin osan niistä: pienet yksiköt ovat haavoittuvia esimerkiksi poissaoloille, niissä ei ole käytännöllistä pitää yllä kaikkia mahdollisia toimintoja, jokainen yksikkö vaatii oman hallintonsa, ja on alueellisesti epäreilua ja sekavaa kun asiat toimivat eri lailla ihan lähelläkin olevissa paikoissa.

Mutta kun kokemukseni on, että isoissakaan yksiköissä asiat eivät toimi sen kummemmin. On kaunis teoria, että kun tehdään isompia yksiköitä, riittää henkilöitä ja resursseja paremmin, eikä tarvitse hallinnoida niin kamalasti, eikä ole sekavaa kun kaikilla on yhtenäiset systeemit. Käytäntö vaan ei mene ihan niin.

Sekavaa on ja alueellisesti epäreilua ja jokaisesta poissaolosta ja vajaasta resurssista tulee ihan yhtälainen kaaos kuin muuallakin. Jokainen pieni yksikkö vaatii oman pomonsa, se on kyllä totta, mutta mitä isompi yksikkö on, sitä enemmän menee ihmisten työaikaa ja hallinnollisia pyörittelijöitä siihen, että sovitaan ja tiedotetaan käytännöistä ja sitten valvotaan niiden toteutumista. Mitä enemmän ihmisiä tekee samaa hommaa, sitä tarkemmin on säänneltävä sitä, miten sitä tehdään, ettei kukaan sotke kenenkään toisen ympyröitä. Ja kun kaikki tuntevat kaikki, asioista on helppo sopia -- "Marjatta ja Jouni vois varmaan" on paljon ymmärrettävämpi konsepti kuin epämääräisesti speksattu "lääkäri-hoitajapari", ja Marjatan ja Jounin on paljon helpompi huutaa ja todistaa että ei me keretä, haloo, kuin lääkärin ja hoitajan venkuroida isossa kokouksessa, että kuka sen sit tekee, ja mä en ainakaan kerkeä jos mut siihen määrätään.

Eikä joka paikassa tarvita kaikkia toimintoja. Ei tarvittu ennenkään, eikä tarvita nytkään.

Mutta valitettavasti taidan olla mielipiteineni vähemmistössä, tai ainakin kuulumattomissa.

There will follow now in this blog a series of (roughly) weekly posts about my experiences in general health care.

In order to be fully licensed as a medical practitioner in Finland (and in Europe in general), you have to work for about two years (three years in countries with less practical work included in work before graduation) "under the direction and supervision of another". Having been in research, I have put off that work. In the best case (everything I am going to claim should count will also count in the opinion of the Faculty of Medicine of the University of Helsinki, bless their bureaucractic heats) I have about 9 months of full-time work to go; in the worst case, about 1.5 years. I will start on a 2 weeks in clinic + 2 weeks writing my PhD thesis schedule next Monday, with the intent to switch to full-time clinic for the remaining months in about August.

Obviously, I cannot write about any patients, and since I write under my own name, I can only write about colleagues and circumstances at the workplace in a very limited and general sense. If I write about a disease using example cases, details will be generalized to fit multiple real people I have met and/or changed to fit none, and posts will be delayed in time to break any temporal connection to actual patients. Also, I will not bitch about individual colleagues or other co-workers, though I will most likely say a word or to about the organization of general health care.

Posts will appear roughly half and half in English and in Finnish.

Enjoy.