Janka's log

Synnytin vastikään lapsen. Nykyäänhän lapsivuodeosastoilla on tapana, että äidit, tai joissain tapauksissa vanhemmat, hoitavat vauvaa alusta asti niin sanotussa vierihoidossa. Periaatteena tämä on yksinomaan hyvä juttu enkä tosiaankaan toivo paluuta vanhanaikaisiin vauvaloihin ja tiukkoihin neljän tunnin syöttöväleihin. Asian tiimoilta toisaalla internetissä syntyneessä keskustelussa pisti kuitenkin silmään eräs asia. Keskustelussa pohdittiin lapsivuodeosaston merkitystä; onko siinä kyse vain lääketieteellisesti tarpeellisesta hoidosta ja tarkkailusta, vai onko aika tarkoitettu myös sinänsä perusterveen äidin toipumiseen synnytyksestä, ja missä määrin hoitohenkilökunnan pitäisi auttaa jälkimmäisessä. Auttaahan voisi esimerkiksi ottamalla äidin pyynnöstä vauvaa hoidettavaksi joksikin aikaa, jotta äiti saa levätä ja käydä suihkussa rauhassa. Henkilökuntaan kuuluva ihminen kommentoi, että ensinnäkin resurssit ovat niin rajalliset, että jälkimmäistä on usein vaikea tehdä vaikka haluaisi. Ja että toisaalta tarkoitus tukea äitejä hoitamaan vauva itse, koska niinhän sitten kotonakin täytyy tehdä.

Ensimmäinen seikka nyt on ihan politiikkaa. Resurssien tällaisilla osastoilla pitäisi olla riittävät niin, että hoitajille jää luppoaikaakin, tai aikaa tehdä muutakin kuin kaikkein kiireellisemmät hommat - koska jos kenelläkään hoitajalla koskaan ole vapaata hetkeä, keneltä potilas voi pyytää apua kun sitä yllättäen tarvitaan?

Jälkimmäinen sen sijaan kertoo jotain myös asenteista. Samaan asenneilmiöön törmää toisinaan myös esimerkiksi kuntien lapsiperheiden perhetyön yhteydesssä. Ennen muinoin oli mahdollista saada niin sanottua kotiapua; meilläkin taisi käydä kunnan lastenhoitajan hoitamassa itseäni ja siskoa joskus 1970-luvulla, kun jostain syystä jota todellakaan en muista emme voineet mennä päiväkotiin ja äidin ja isän oli pakko mennä töihin eikä tuttavaa saatu hoitajaksi. Nykyään kotiapu on harvinaisuus eikä sitä missään tapauksessa saane kahden terveen huoltajan perhe. Perhetyössä yhä enemmän on tavoitteena "voimaannuttaa" asiakas niin, että tämä taas selviää arjesta yksin, apua tarvitsematta.

En ole ihan vakuuttunut siitä, että tämä tavoite on järkevä. Pitääkö jokaisen selvitä yksin? Onko epänormaalia tarvita silloin tällöin apua? Itselläni on onneksi tolkku mies ja suhteellisen hyväkuntoiset ja nuoret omat vanhemmat, joten kahden alle kaksivuotiaan kanssa on apua saatavilla. Mutta mitä jos jäisin yksinhuoltajaksi ja vanhempani olisivat jo vanhoja tai asuisivat 700 kilometrin päässä? Uupuisin varmasti. En silloin todellakaan kaipaisi voimaannuttamista enkä apua arjen suunnitteluun - kaipaisin jotakuta, joka auttaisi siivoamisessa ja veisi silloin tällöin esikoisen aamupäiväksi puistoon. Enkä haluaisi kokea olevani jotenkin vajaakuntoinen tai erityisen heikko, kun näitä apuja tarvitsisin. Enhän koe niin nytkään, kun mies ja vanhemmat ovat lasten arjessa läsnä.

Ymmärrän toki ajatuksen, että lapsivuodeosastolla valmistaudutaan siihen elämään, mikä kotona odottaa. Ja ensimmäisen lapsen saaneen täytyy toki saada opastusta lapsen hoidossa sen verran, että siellä kotona sitten pärjää. Mutta eikö parasta valmistautumista mahdollisesti yksinäiseen arkeen olisi saada levätä muiden auttaessa? Eihän tulevaan valvomiseenkaan kannata valmistautua kukkumalla yöt, vaan nukkumalla pohjille niin paljon kuin mahdollista. Omat vanhempani ovat tarjonneet nyt enemmän apuaan, kun uusi vauva on pieni, eikä kukaan katso heidän tekevän minulle karhunpalvelusta, kun totuttavat "liian hyvälle", vaan päinvastoin kehutaan, että onpa kiva kun saat välillä hengähdystauon.

Lyhyesti sanottuna: miksi hitossa meillä vallitsee sellainen arvomaailma, että ihmisen pitää suoriutua arjestaan yksin tai on jotenkin kelvoton tai vajavainen? Harva kuitenkaan todellisuudessa oikeasti selviytyy yksin. Rikas palkkaa vielä siivoojan isovanhempien hoitoavun hyödyntämisen lisäksi, eikä silti katso tarpeelliseksi voimaantua eroon näistä avuntarpeistaan.

(Disclaimer: tottakai on myös perheitä, joissa ihan oikeasti tarvitaan apua arjen suunnitteluun ja sitä ihan oikeaa voimaantumista. Mutta siitä sitten erikseen.)

Aina kun tapahtuu jotain kamalaa, ihmisten luonnollinen reaktio on alkaa etsiä keinoja muuttaa, kehittää, ja säätää systeemiä ja sääntöjä niin, että jatkossa kamalaa ei tapahtuisi. Tämä on sinänsä hyvä asia, koska missä tahansa systeemissä ja säännöissä on varmasti kehittämistä.

Mitä lastensuojeluun tulee, ensisijainen kehittämisen kohde ei kuitenkaan ole järjestelmä. Ei voida todeta, että järjestelmässä on vikaa, jos sen resursointi on ajettu niin ahtaalle, että sitä ei ole mahdollisuutta toteuttaa asianmukaisesti. Lastensuojelun työntekijät tekevät tällä hetkellä käytännössä kaikkialla työtään resurssitilanteessa, jossa asianmukainen toiminta kaikkien asiakkaiden kohdalla on mahdotonta. Kun joku saakin hyvää palvelua, se tapahtuu sen kustannuksella, että joku toinen ei saa. Siis ei saa mitään, koska aikaa ja resursseja ei ole. Työntekijät ovat kestämättömän valinnan edessä: auttaako kaikkia huonosti, vai osaa hyvin ja osaa ei ollenkaan? Ei ihme, että työstä uuvutaan ja henkilökunnan vaihtuvuuskin on suurta.

Sama kestämätön valinta koskee myös monia muita lasten ja nuorten kanssa toimivia, esimerkiksi kouluja ja terveydenhuoltoa. Oman kokemukseni perusteella on arkipäivää käytännössä jokaisessa HUS:n lasten- ja nuorisopsykiatrisessa yksikössä, että joudutaan asettamaan vastakkain toisaalta mahdollisuus hoitaa jonkun lapsen/nuoren/perheen asiat varmasti kunnolla loppuun ja toisaalta avun tarjoaminen jollekulle tarvitsevalle juuri nyt. 

Tätä tilannetta ei korjata säätämällä, kuinka monta terveystarkastusta ylikuormitetun koululääkärin on kullekin lapselle suoritettava peruskoulun kuluessa. Sitä ei korjata lisäämällä lastensuojelun työntekijöiden valvontaa tai raportointivelvollisuuksia. Sitä ei korjata presidentillisellä webbisivustolla, joka kehottaa aikuisia ryhtymään jalkapallovalmentajiksi ja nuoria muistamaan kuinka tärkeää on tehdä läksynsä.

Se korjataan antamalla työntekijöille rauha tehdä työnsä kunnolla. Ja siihen tarvitaan ensisijaisesti rahaa.

"Selvityksen mukaan hoitotakuu ja ns. jonomiljardi ovat tuottaneet ikäviä lieveilmiöitä. Potilaiden ensikäynti on painottunut tärkeämmäksi kuin ­seurantakäynti, jolloin pitkäaikais­sairaiden tila on saattanut heiketä. Aikarajojen umpeutuessa kiireettömämmät tapaukset ovat saaneet hoitoa ennen kiireellisempiä." (Lääkärilehti: Ruotsi selvitti hoitotakuun lieveilmiöitä)

Olen itsekin ollut läsnä kokouksessa, jossa on päätetty hoitotakuun umpeutumisen vuoksi hoitaa potilaat eri järjestyksessä kuin mihin puhtaasti lääketieteellinen harkinta olisi heidät asettanut. Itse olisin antanut piutpaut hoitotakuusäännölle, mutta kyse ei ollut omista potilaistani vaan olin paikalla "kuunteluoppilaana". 

Ongelmahan ei ole niinkään hoitotakuun olemassaolo, vaan se, että sitä käytetään väärin. Lääkäreillä pitäisi olla kanttia tehdä päätökset lääketieteelisesti ja delegoida tästä seuraava hoitotakuiden paukkuminen resursseista päättävien tahojen huoleksi. Näillä tahoilla taas pitäisi olla kanttia uskoa siihen, että jos hoitotakuut eivät toteudu, kyseisessä paikassa luultavasti tarvitaan lisää resursseja - ja pitäisi olla joku paikka, josta niitä resursseja olisi ottaa lisää. 

Sen sijaan nykyisellään systeemiä käytetään herkästi työrauhan häirintään. Oletukseksi asetetaan se, että nykyiset resurssit ovat jo riittävät, ja jos takuut eivät toteudu, vika on työntekijöiden työn laadussa tai organisoinnissa. Syyllistämällä ja painostamalla yritetään sitten saada työntekijät venymään niin, että takuut toteutuvat. "On tälle pakko löytyä aika, hoitotakuu menee just umpeen, eiks kukaan nyt vois ottaa? Siis ihan oikeesti hei, edes ensikäynnille?" Ja työntekijäthän joustavat. Kunnes eivät enää jousta.

Uhkasakkojen ja muiden rahallisten sanktioiden määrääminen niille, joilla takuut eivät toteudu, ei sekään oikein mene minulle jakeluun. Jos resurssit eivät riitä, otetaan loputkin pois? Senkö pitäisi jotenkin auttaa?

Lyhyt versio: en tykkää. 

Pitemmälti kuvatessa lienee syytä aloittaa siitä, että olen itse tehnyt töitä ns. "keikkafirman" kautta sekä kotikunnalle että sairaanhoitopiirille. Tälle oli selvät syynsä, eivätkä ne sinänsä liittyneet palkkasummiin - mitä absoluuttisiin euromääriin tulee, olen ihan tyytyväinen saamiini palkkoihin julkisessa terveydenhuollossa, eikä keikkalaisena kaiken huomioon ottaen loppujen lopuksi paljoa enempää saanut.

Eikä kyllä voikaan saada, jos ihan järjellä laskee. Kunnan on sille firmalle kuitenkin maksettava, eikä rahaa jostain mystisesti ilmesty kun päätetään yksityistää joku homma. Jonkun verran yksityinen voi toki repiä irti vaikkapa kiertämällä tiettyjä hallintovelvotteita tai sortamalla palkkoja muissa kuin niissä hommissa joihin on vaikea rekrytoida - mutta toisaalta yksityisen firman tavoite yleensä on tavoitella voittoa, joten lopputulos lienee aika lähellä tasapainoa. 

Edellisessä virkkeessä tulikin jo sanottua, mikä se suurin syy tehdä töitä yksityiselle oli: byrokratian kiertäminen. Yksityinen keikkafirma maksoi minulle tunti- tai kuukausipalkan, joka riippui tasan tekemistäni työtunneista. Toimenpiteistä en joutunut laskuttamaan erikseen, en ihmettelemään peruspalkan ja suoritteiden välisiä suhteita, enkä tilastoimaan erikseen jokaikistä toimenpidettä ja vastaanotolla käyneen potilaan vaativuusluokkaa. Lähtökohta oli se, että kun olen töissä, teen siellä töitä, eikä kenenkään tarvitse minua siihen erityisesti kannustaa eikä tekemisiäni tarkkailla.

Lisäksi asiaan suuresti vaikutti se, että firma soitti minulle kotiin vapauduttuani työmarkkinoille, kysyi minkälaista työtä olisin valmis ottamaan vastaan, ja soitti kolmen päivän kuluttua uudestaan tarjoten kolmea vaihtoehtoa, jotka yhtä lukuunottamatta täsmäsivät täydellisesti antamiini ehtoihin. Otin sen kolmannen, koska siinä oli tyrkyllä immateriaalinen koulutukseen liittyvä etu, jota en ollut tajunnut pyytää. Tässä vaiheessa olin kerennyt kerran ajatella, että pitäisi varmaan laittaa hakemus kunnallekin.

Itse en ole nähnyt lainkaan vakuuttavaa näyttöä sille, että yksityistäminen säästäisi kunnan rahoja, jos oletetaan yksityisen tuottavan saman palvelutason kuin julkinen puoli tuottaisi suoraan. Toki tunnen vain terveydenhuoltoa ja hiukan lastensuojelun puolta, mutta yksityistämisellä olen nähnyt saavutettavan hyötyä tai "hyötyä" lähinnä seuraavilla tavoilla:

1) Yksityinen voi kiertää tai jättää huomiotta tiettyjä kuntahallinnon byrokraattisia ja jähmeitä tapoja, ja esimerkiksi terveysaseman toiminnassa on terveysaseman (de facto) johtajalla enemmän liikkumavaraa kuin tiukasti muottiin valetuilla kunnallisilla toimijoilla. Tämä on aivan oikea hyöty, jota ei oikeasti pidä vähätellä. Niillä, jotka työtä tekevät, pitäisi olla ratkaisuvaltaa sen suhteen miten työ tehdään, ja jatkuva ylhäältä ohjailu, suoritteiden kontrollointi, turhanpäiväinen organisaatiouudistaminen ja uusien lakisääteisten velvoitteiden sälyttäminen ilman, että taataan niitä varten riittävät resurssit, ei ole mitään muuta kuin työrauhan häirintää. Ratkaisu ei nähdäkseni kuitenkaan ole tehtyjen säädösten tai kunta/valtiotason kontrollin kiertäminen ulkoistamalla: jos säännöt ovat huonoja, niitä pitää muuttaa, ei kiertää.

2) Sääntöjen kiertäminen nimittäin johtaa toiseen "hyötyyn", joka saa lainausmerkit siksi, että siitä ei hyödy kuntalainen, vaan firma. Kun yksityisellä on vapaammat kädet järjestää toimintansa, kunhan ainakin paperilla näyttää tarjoavan sitä palvelua mitä on mennyt lupaamaan, se mahdollistaa myös järkevien sääntöjen kiertämisen - esimerkiksi työsuojelun, työterveyshoidon tai riittävän resurssoinnin järjestämisen osalta. Meillä on tässäkin kaupungissa erityisen haastaville nuorille tarkoitettuja lastenkoteja, joissa on ilta- ja yöaikaan läsnä 6 vaikeasti oirelevaa nuorta ja yksi (1) aikuinen, joka saattaa olla sijainen, eikä etukäteen sovittua varamiesjärjestelyä esimerkiksi sen varalta, että yhden nuorista kanssa täytyy lähteä psykiatriseen päivystykseen.

3) Yksityiset firmat osaavat rekrytoida. On ollut pakko opetella, kun muuten työntekijöitä ei saa, ja ilmankaan ei voi olla, jos haluaa pysyä hommissa kiinni. Kuten sanoin, minulle soitettiin kotiin ja etsittiin duuni, joka sopi tilanteeseeni. Minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään erityistä intoa (päinvastoin) yksityiselle töihin, vaan jos julkiselta olisi edes jotenkin tarjottu edes jotain, olisin melko varmasti sanonut kyllä ja tehnyt samat työt suoraan kunnan/sairaanhoitopiirin palveluksessa. Tähänkään kuitenkaan ratkaisu ei ole ulkoistaminen, vaan rekrytoinnin opettelu.

Kantani siis on, että kunnan palvelut kuuluvat pääsääntöisesti kunnan suoraan tuotettaviksi, ja että kunnan ensisijainen tehtävä on tuottaa asukkailleen peruspalvelut maksutta ja vähän ylimääräistä omakustannehintaan. Jos kunta joutuu yksityistämään hommia, koska ei pysty täyttämään tätä tehtävää muuten kuin keräämällä verot ja jakamalla ne sitten huutolaislapsityyppisesti sille, joka lupaa järjestää palvelut halvimmalla, jossain on jotain pahasti vialla. 

PS. En ole enää keikkafirmalainen vaan ihan rehellisesti Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin hommissa. Siis vielä huomiseen, jolloin jään ihan rehellisesti äitiyslomalle. Voisin kertoa tarinoita.

Toisessa yhteydessä kehotettiin tiivistämään oma kuntavaaliohjelmansa kolmeen iskulauseeseen ja selittää niitä. Pistän kopion tähän. Kommentteja saa erittäin mielellään antaa.

1. Sinun, minun ja meidän Espoo

• kunta kuuluu kuntalaisille ja vaikka kaikkea ei voi saada, kaikkien on päästävä sanomaan mielipiteensä itseään koskevista asioista
• kunnan päätöksenteon pitää olla tavallisen kansalaisen seurattavissa, ymmärrettävissä ja kommentoitavissa
• kunkin alueen palvelut pitää järjestää ko. alueelle sopivalla tavalla; alueellista tasa-arvoa ei ole se, että kaikkialla on samat asiat, vaan se, että kaikkialla on se, mitä tarvitaan
• lähialuepalvelut kuten neuvolat, päiväkodit, vanhusten palvelut on säilytettävä kävelymatkojen päässä
• uusien, nopeasti kasvavien alueiden palvelut järjestettävä heti eikä viiden vuoden päästä

2. Työrauha kunnan työntekijöille

• loppu jatkuville organisaatiomuutoksille ja yllättäville leikkauksille
• luotettava ilman suoritteiden tilastointia ja kyttäämistä siihen, että ihmiset pääsääntöisesti tekevät työnsä hyvin
• jokainen on oman työnsä paras asiantuntija; ohjeistus ja organisaatio on laadittava yhteistyössä työn tekijöiden kanssa
• riittävät resurssit lakisääteisten tehtävien hoitamiseen on taattava, jotta minkäänlainen toiminnan kehittäminen olisi mahdollista

3. Vähäosaisten puolella - rikkaat kyllä pitävät huolta itsestään

• lähtökohta kunnan palveluiden suunnittelulle on, että Espoo on vauras kaupunki
• on häpeä, jos näin rikkaassa kunnassakaan ei hoideta köyhien ja sairaiden asioita kunnolla
• monet asiat ovat Espoossa nyt hyvin ja ne pitää säilyttää sellaisina, eikä mennä mukaan yhteiskunnan yleiseen tehostamisen nimissä tapahtuvaan julkisten palvelujen karsimiseen (aitoa tehostamista vastaan ei toki varmasti kenelläkään ole mitään)
• terveyskeskusmaksu pois
• ei veronalennuksille; tarvittaessa veroäyriä on varaa hieman korottaakin

Tapaus Halla-aho: korkeimman oikeuden perustelut löytyvät helposti, esimerkiksi professori Kemppisen blogista, jossa myös mielenkiintoisia asiantuntijakommentteja. Relevanteimmat osuudet:

• Korkein oikeus on ottanut päätöstä tehdessään huomioon Halla-ahon silloisen aseman politiikkona ja toteaa, että kuten ennenkin ja muuallakin on todettu, poliitikon julkiset sanomiset ovat eri asia kuin kenen tahansa kansalaisen.

Uskonrauhan loukkaamiseen liittyen:

• "Uskontoja ja niiden oppeja koskeva kärkevä, pisteliäs ja jopa loukkaavaksikin koettavissa oleva arvostelu on siten sananvapauteen kuuluvana oikeutena lähtökohtaisesti sallittua. --- sananvapaus ei kuitenkaan ole edes tällöin rajoittamaton."
• "Korkein oikeus katsoo, että sanotun kaltaisten herjaavien väitteiden esittämiseen ei ole oikeuttanut A:n väittämä tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta. Näihin kysymyksiin liittyvän, voimakkaankin arvostelun esittäminen olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä."
• "Myös A:n väittämä pyrkimys koetella sananvapauden rajoja ”heittämällä” syyttäjälle ”syötti” osaltaan osoittaa sen, että hän on mieltänyt esittämiensä väitteiden loukkaavan muslimien uskonnollisia tunteita tunnusmerkistön täyttävällä tavalla."

Kansanryhmää vastaan kiihottamiseen liittyen:

• "Viestintään ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä ottaen huomioon sananvapauden merkitys kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa. Niinpä esimerkiksi maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan tai siitä vastuussa olevien ankarakaan arvostelu ei sellaisenaan täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Rangaistavaa kuitenkin on kansanryhmien uhkaaminen, solvaaminen tai panettelu."
• "A:n tarkoituksena on saattanut sinänsä osaltaan olla esittää väittämäänsä kritiikkiä tiedotusvälineitä ja viranomaistoimintaa kohtaan. Korkein oikeus katsoo, että tällainen tarkoitus ei kuitenkaan ole oikeuttanut panettelemaan ja solvaamaan somaleita kansanryhmänä. Arvostelun esittäminen – sarkastisessakaan tyylilajissa – ei ole edellyttänyt somaleiden leimaamista rikollisiksi ja loisiksi."
• "Ainakin osa blogin lukijoita on myös voinut ymmärtää väitteen tosiasiassa tarkoitetun vakavasti otettavaksi varsinkin, kun väite on kirjoituksessa toistettu sen jälkeen, kun sen paikkansa pitävyyttä on pyritty tukemaan tilastotiedoin."
• "Teon tahallisuuden kannalta merkitystä ei ole sillä, onko A itse pitänyt väitettään totena."

Mielenkiintoista perusteluissa on (erilaisissa kansainvälisissä tuomioistuimissa ennakkotapauksissa vahvistettu) ajatus siitä, että poliitikolla on suurempi vastuu kuin tavallisella kansalaisella muotoilla sanomisensa niin, että niistä ei synny suvaitsemattomuutta tukevaa vaikutelmaa. Oleellista ei ole vain se, tarkoittaako poliitikko tukea suvaitsemattomuutta tai uskooko hän itse esimerkiksi somaleilla olevan geneettisiä ongelmia tai kokeeko hän itse tarkoittavansa loukata. Tässä arvostellaan myös sitä, asettaako hän sanansa niin, että se kannustaa hänen kannattajiaan suvaitsemattomuuteen, ja tekeekö hän näin tietoisena siitä, että hänen lausumiaan voidaan muiden taholta pitää loukkaavina.

Tämähän on se, mikä Halla-ahon kirjoituksissa ainakin allekirjoittanutta ärsyttää: vaikka on vaikea osoittaa mitään yksittäistä kohtaa, joka sinänsä tavallisen ihmisen blogissaan kirjoittamana tuntuisi väärältä, kokonaisuutena arvostellen Halla-ahon poliittinen kirjoittelu tuntuu siltä, että se on väärin ja uhkaa yhteiskuntarauhaa. Lakia maallikkona tulkitsevana ja voimakkaasti sananvapautta puolustavana tämä on tuntunut kovin ristiriitaiselta: toisaalta tuntuu selvältä, että Halla-aho toimii väärin, mutta toisaalta tuntuu, että olisi epäoikeudenmukaista noin vaan alkaa kieltääkään tietynlaisten lausuntojen antamista. On vaikuttanut siltä, että rajan vetäminen niin, että oikeat asiat tulevat kielletyiksi, mutta lapsi ei mene pesuveden mukana, on mahdotonta. Korkein oikeus kuitenkin onnistuu tehtävässä melko hyvin.

Mielenkiintoista on myös se, että lain perustelut uskonrauhan kohdalla kiinnittävät huomiota siihen, että ei riitä, että uskontokunta itse pitää jotain siihen kohdistuvaa lausuntoa loukkaavana, vaan loukkaavuuden arvioinnissa kehotetaan kiinnittämään huomiota siihen tajuaako loukkaavuuden myös uskontokunnan ulkopuolinen, perussuvaitsevainen ihminen. Suomen laki ei siis edusta sitä ääripäätä, jossa uskontojen kritisoiminen voitaisiin kieltää vain siksi, että jollekulle uskovalle tulee paha mieli.

Ennen kuin luin nuo perustelut, olin kallistumassa sille kannalle, että Halla-ahon tuomio oli epäoikeudenmukainen. Nyt en enää ole sitä mieltä: tuomio on nähdäkseni nykyisen lain mukainen ja nykyinen laki pääkohdiltaan ja perusteluiltaan ok. Jos siinä jotain korjaamista olisi, voisi miettiä täytyykö uskontokuntia erikseen suojella tässä asiassa, vai voisiko muidenkin vakaumusten (poliittisten tai eettisten mutta uskonnottomien) suojelemista samalla tavalla harkita. Se periaate nimittäin, että kritisoida saa ankarastikin, mutta julkisessa keskustelussa tahallaan vittuilla ja loukata ei, on mielestäni varsin hyvä.

Voi olla, että tunnen tässä sympatiaa lakia ja korkeinta oikeutta kohtaan siksi, että olen useaan otteeseen joutunut vetämään samaa rajalinjaa molempiin suuntiin moderoidessani erilaisia internetforumeita. Toisten on vaikea tajuta, että sananvapaus ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa sanoa miten tahansa kenelle tahansa missä tahansa, ja että kirjoitus voi olla loukkaava vaikka he eivät olisi tarkoittaneet loukata. Toisten taas on vaikea tajuta, että vain se, että heille tuli paha mieli kritiikistä ei tarkoita, että kritiikki oli loukkaavaa.

Perussuomalaisilla on ollut viime aikoina melkoisesti näkyvyyttä ilmaislehtien tekstaripalstoilla (tavalla, joka pistää epäilemään suunniteltua kampanjaa, mutta siitä joskus toiste ehkä). Tekstiviestien sisältö tuntuu olevan oleellisilta osilta sama: on suojeltava suomalaista köyhää, ja siksi ei riitä rahoja ulkomailta tulleelle köyhälle.

Ajatushan on sinänsä reilu ja looginen. Omat on hoidettava ensin, ja jos ei ole mistä jakaa niin sitten ei ole. Ja vaikka ei edes jakaisi ihmisiä meidän köyhiin ja teidän köyhiin, on varmaan selvää, että jos liian vähän jakaa kahdella, se ei ole kenellekään tarpeeksi.

Reilua ja loogista ei kuitenkaan ole se, että asiasta tehdään vastakkainasettelu suomalaisen köyhän ja ulkomaalaisen köyhän välille. Suomi voisi helposti asuttaa, vaatettaa ja ruokkia vaikkapa ne viisikymmentä romanialaista, jotka leiriytyvät nyt asuntovaunuissa Helsingissä, tai kustantaa useille pakolaisille kohtuullisen elintason ilman, että tämä on pois yhdeltäkään suomalaiselta avuntarvitsijalta ja nostamatta veroastetta.

Nyt älähtää perussuomalainen. Eikö blogikirjoittaja tiedä, kuinka huonosti joidenkin ihmisten asiat ovat tässä maassa? Kyllä kirjoittaja tietää. Se, mikä jää perussuomalaiselta huomaamatta on se, että Suomessa on muutakin rahaa kuin se, jota nyt annetaan avustuksena suomalaisille köyhille.

Joitain esimerkkejä mainitakseni vaikkapa Timo Soinin palkka (eduskunnassa olosta, en tiedä saako hän palkkaa vielä muualtakin) on 5850 euroa kuukaudessa. Se on käsittääkseni suunnilleen kahden keskimääräisen kotitalouden verran. Terveyskeskuksen johtavan lääkärin palkka on reilut 7000 euroa kuussa. Suomalaisen kunnanjohtajan palkka on keskimäärin vajaat kuusitonnia - joillain kuitenkin jopa kymppitonnin. Kuukaudessa. Nämä rahat tulevat suoraan veronmaksajilta.

Tämän suoran rahankäytön lisäksi meillä on maassa useita muilla tavoin rikastuneita, joiden mielestä on ihan epäreilua ottaa heiltä veroissa rahoja pois, niin että jäljelle jää enää joku mitätön kymppitonni kuussa, ja joiden tätä näkemystä poliitikot tuntuvat innoissaan myötäilevän.

Ei ole kiveen hakattu että jos mummolle kustannetaan uusi pyörätuoli ja sairaanhoitaja kotiin, se raha pitää ottaa asuntovaunussa asuvan työttömän uudesta talvitakista. Muitakin rahanlähteitä on - vielä niidenkin lisäksi, joita yläpuolella listaan. Ei tarvitse välttämättä edes koskea kenenkään palkkaan tai verotukseen; ehkä voitaisiin myös miettiä mitä kaikkea urheilua ja kulttuuria tarvitsee tukea, tai kuinka paljon uusia tietojärjestelmiä kannattaa tilata.

Köyhän vihollinen ei ole toinen köyhä, vaan itsekäs rikas, eikä hyödytä ketään muuta kuin niitä itsekkäitä rikkaita lietsoa köyhiä tappelemaan muruista, joita pitopöydältä tippuu.

Back towards civilized people again.

Harvard University is putting online a lecture series on “Justice”. Out of interest, I wanted to do the political compass before I watch it all, so that I can see if there is any change.

Yes, I know, lots of this stuff lately. Sue me.

> Human rights refer to the “basic rights and freedoms to which all humans are entitled.”

> (Wikipedia)

> We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.

> (United States Declaration of independence)

For an atheist like myself, to believe that human beings are ultimately “entitled” to something, nor that any truths are “self-evident”. It is actually obvious, if you look at the world, that general human rights are far from self-evident to members of the human race, and that we are inherently entitled to exactly nothing. If these truths were indeed self-evident, simple, and obvious, we would have been spared from a lot of atrocities and suffering in our history.

The most important words of sentence of the US Declaration of Independence above are not “Life, liberty and the pursuit of happiness” — they are “we hold”. We hold these truths to be self-evident: we believe in this, we will make it so, we choose these principles to be the basis of our government. (Never mind for now that the States just like everyone else at the time sort of failed in that mission what with all the racial stuff that came later, this point is more general.)

The most important words in the United Nations Universal Declaration of Human Rights are not so much the exact listings of the rights. The most important stuff is in the Preamble, where they give the reasoning for formulating these rights:

> Whereas recognition of the inherent dignity and of the equal and inalienable rights of all members of the human family is the foundation of freedom, justice and peace in the world,

> Whereas disregard and contempt for human rights have resulted in barbarous acts which have outraged the conscience of mankind, and the advent of a world in which human beings shall enjoy freedom of speech and belief and freedom from fear and want has been proclaimed as the highest aspiration of the common people,

>[…]

>Now, Therefore THE GENERAL ASSEMBLY proclaims THIS UNIVERSAL DECLARATION OF HUMAN RIGHTS as a common standard of achievement for all peoples and all nations.

This document, which might very well be the most important document in existence regarding our current civilization, even when it speaks of “inherent” dignity, is in an end an agreement. A contract. A sacred pledge between people and peoples. It is not written because you are entitled to something, because you are born with rights bestowed upon you by Gods or Nature, because the universe is benevolent and made it so. No, it is written exactly because of the opposite. God does not exist and Nature is totally indifferent to your dignity. People are products of their upbringing and whims and some very minimal effect of learning and independence on that.

This is serious stuff now, so pay attention. Human rights exist because we choose to believe in them. Emphasis on we, and emphasis on choose. We choose it because we believe it is necessary, or the right thing, or for whatever other reason, but in the end, it is we who choose. You cannot just expect these rights to exist, because they are not, not really, “self-evident”, or “inalienable”, or “inherent”, or “universal”. They need your belief in them, and your work against everyone who tries to take them away from anyone, to exist.

> If you do not believe in freedom of speech for those you despise, then you do not believe in it at all.

> (Noam Chomsky)

En jaksa kirjoittaa Lex Nokiasta sen enempää, mutta vihreiden äänestyskäyttäytyminen vetää kyyniseksi. Ei voi välttää ajatusta siitä, että puolueen logiikka on se, että ei haittaa kannatusta jos puolue äänestää puolesta kunhan Kasvi äänestää vastaan. Kasvin äänestäjäthän on tietysti niin tyhmiä, että ne äänestää Kasvia vihreiden listalta jatkossakin sillä ajatuksella, että Kasvi se kuitenki tietää ja ymmärtää näistä! Ollenkaan tajuamatta, että suhteellisessa vaalitavassa se ääni menee Kasvin lisäksi kaikille niille vihreille jotka äänestivät puolesta, ja joita on paljon enemmän.

Ei sillä, että uskoisin, että oppositiopuolueet pääsääntöisesti äänestivät vastaan koska ymmärtävät asian, eivätkä siksi, että ovat oppositiossa.

Juuri nyt on niin pahasti kurkku kipeä, että en voi välttää myöskään ajatusta, että on ihan mahdollista, että Kasvin äänestäjät oikeasti saattavat olla niin tyhmiä. Sen verran henkilökultin elkeitä on toisinaan ollut ilmassa. Mutta toivon, että se sentään on yleisen kurjan olon aiheuttama pessimismiharha, koska eihän voi olla niin, että ihmisille joille teknologian ymmärrys on tärkeää suhteellinen vaalitapa ei olisi selvä.

Eihän?