[ Posted by Janka
Mon, 26 Jan 2009 11:56:33 GMT ]
One:
>The way you can go
isn’t the real way.
The name you can say
isn’t the real name.
> Heaven and earth
begin in the unnamed:
name’s the mother
of the ten thousand things.
> Ursula LeGuin's version.">*
Two:
> No matter what part of the world we come from, we are all basically the same human beings. We all seek happiness and try to avoid suffering.
> *(Dalai Lama, e.g. in his Nobel Prize speech)
Three:
> So by their fruit you will know them.
> (The Bible, Matthew 7:20. International Standard Version.)
I was wrong in the previous part. This one was harder.
Posted in Plain English | Tags Losing my religion, sitaatit, uskonto | no comments
[ Posted by Janka
Sat, 06 Dec 2008 10:50:22 GMT ]
This is probably the hardest of the parts of this series to write. And in addition, it goes out in English, because it has a target audience of two (hi guys!) who do not speak Finnish. Not that the hardest part is the language.
Rant about basic and profound philosophical concepts by someone with very little training in philosophy follows. You have been warned.
The one, and only, universal truth is that we cannot know anything. In the end, everything we know is filtered through our senses and our internal representations and interpretations of those sensations. There is no way whatsoever to prove that anything outside my mind exists. In fact, even "I think, therefore I am" is not true—my current feeling of continuity of "my" self could be an illusion, and I would have no way to know. So, the best we can do is "I think, therefore something exists".
While blaming your favourite argument opponent for not realizing the above, in my experience what separates worldviews is not disagreements on it. I do not think I have raised this point with anyone above age 15 who would not have agreed with it, at least in principle. Most fervently religious people I know agree with it as well as do most jealously scientifically-minded atheists. What separates worldviews is what you do with it.
On the very basic level, there is two ways to treat this problem of not knowing. (Well, in addition to totally ignoring it and making a choice without being conscious about it, and then changing your mind as it suits your purposes.)
Either, you can say that since we cannot know, the question of real truth values of beliefs is not meaningful. You can still discuss how useful beliefs seem to be for some specific purpose such as a person’s happiness or his/her experience of being able to predict what happens, but "truth" becomes totally subjective, a question of whether something is true for a particular person. Belief or "inner certainty" constitute proof as good as any—for the person with the certainty, though not necessarily for others.
Or, you can say that while our senses are not reliable, they still "very likely" correspond at least partly to some real, external reality, and then start figuring out what we can (and cannot) guess about that reality given that this basic assumption of it existing and interacting at least with some predictability with our internal realities holds. Of course, if you are honest, the answer boils down to "not a whole lot", but you can still argue it is better than nothing. The concept of "truth" becomes external to the concept of an observer, and at least somewhat testable even if in the end unknowable. Of course, truth-values of a lot of things we experience are still irrelevant (to us, or in general).
This is, naturally, a simplification. But the major point I am trying to make that this is a choice. There is nothing you can experience to say which stance is the true one. The first one has the advantage that it can "explain" the latter - my taking the latter stance is simply my subjective truth, the absolute truth value of which is irrelevant. The second one has the advantage that it actually fits to how we experience the world - it is very hard for a human being to really to work from the assumption that there are no "facts". But it is, in the end, an arbitrary choice.
People have told me that since there is this underlying arbitrary choice, a scientific worldview - which the latter, in my opinion, leads to - is nothing but another religion. I do not think that this is true. It could be true if religions honestly admitted that they take the first choice, but in my experience they rarely do. I suppose most religions developed in conditions where the "what can we really know" was not a relevant question, and so the conscious choice was never made. In addition, I also feel that statement belittles religions. Religions have social, mystical, and historical dimensions that you cannot simply reduce to a "worldview that includes some irrational elements". "A worldview that includes some irrational elements" is simply that—a worldview.
Any worldview.
Like you probably have guessed, I have chosen to assume - assume, not believe - that our senses give us very distorted but still somewhat predictable information of a very real external reality, and that the concept of "truth" is not completely subjective. That assumption is arbitrary and I make it partly for simply esthetic preferences. But since I have chosen to make it, I do my best to stick to it.
Posted in Plain English | Tags filosofia, Losing my religion, self, uskonto | no comments
[ Posted by Janka
Sat, 08 Nov 2008 11:38:04 GMT ]
En tarkkaan ottaen muista koska lapsuuden uskoni kuoli pois.
Muistan äitini kertoneen minulle jo aika pienenä tarinan viidestä sokeasta miehestä ja elefantista: olipa kerran viisi sokeaa miestä, jotka eivät olleet koskaan tavanneet elefanttia. He kiistelivät kovasti siitä, minkälainen elefantti oli, kunnes eräänä päivänä pääsivät elefanttia taputtelemaan. Ensimmäinen mies taputti elefanttia kylkeen ja sanoi: “Nyt ymmärrän, elefantti on kuin kallio!” Toinen mies tunnusteli elefantin jalkaa ja sanoi: “Nyt ymmärrän! Elefantti on kuin suuri puu!” Kolmas mies kosketti elefanttia korvaan ja sanoi: “Elefantti on litteä kuin tuulessa heiluva lehti, mutta paljon suurempi.” Neljäs mies tunnusteli elefantin häntää ja sanoi: “Elefantti on kuin köysi!” Ja viides mies tunnusteli elefantin kärsää ja sanoi: “Ei ei, olette kaikki väärässä! Elefantti on kuin suuri käärme!” Ja niin he kiistelevät elefantin olemuksesta edelleen.
Muistan myös, että rippikoulupastorini uhkasi ettei päästä minua ehtoolliselle, koska olin niin harhaoppinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kieltää, koskapa uskonkappaleita käsittelevässä kokeessa laskettelin kaikki pilkulleen luterilaisen opin mukaan ja siteerasin relevantit raamatunkohdat päälle. En pitänyt sitä epärehellisyytenä, koska ymmärrykseni mukaan kokeessa testattiin nimenomaan luterilaisen opin tuntemusta, ei omaa vakaumustani.
Konfirmaatiossa jätin kuitenkin ensimmäisen kerran uskontunnustuksen lukematta kirkossa, enkä ole sitä sen jälkeen ääneen lausunut. Tätä tuskin kukaan huomasi silloin, mutta sukujuhlissa olen huomannut, että hiljaisten joukkoon on sittemmin liittynyt yksi ja toinen. Ei meillä ole ollut tapana tällaisista puhua, eikä kenellekään vaikuta tuottavan vaikeuksia osallistua jumalanpalvelukseen ja virsien veisaamisesta taidamme moni tykätäkin. Jumalanpalveluksissa nousemme seisomaan ja painamme päämme oikeina hetkinä, eikä hiljaisuus minusta tunnu mielenosoitukselliselta. Ennemminkin siinä on kunnioitusta niitä kohtaan, joille rituaali oikeasti merkitsee jotain. Elämän isoissa asioissa – syntymissä, liitoissa, aikuistumisissa ja hautajaisissa – voi olla mukana riippumatta siitä, minkä uskon, jos minkään, mukaan rituaalit suoritetaan, ja seremoniat voivat koskettaa vaikka niiden vakaumuksellista pohjaa ei jakaisikaan.
Kauan rippikoulun jälkeen kuuluin vielä kirkkoon. Entinen mieheni ja minut on jopa vihitty kirkossa, joskin siinä vaiheessa jo toivoin, että vihkimistä edeltävässä keskustelussa pastori ymmärtäisi olla kysymättä kovin syvällisiä henkilökohtaisesta uskostani, minkä hän kyllä ymmärsikin. Tietty uskonto vaihtui pikkuhiljaa käsitykseen kaikkien uskontojen tasavertaisuudesta ja sitten uskonnon jäämiseen kokonaan pois omasta maailmankatsomuksestani. Päätös erota kirkosta tuli hiljalleen omia aikojaan, mitään suurempaa äkillistä pesäeroa tai syvällistä maailmankuvan murtumista en muista kokeneeni. Kasvoin uskonnosta erilleen vähän niin kuin mainitusta entisestä miehestäkin. Kasvoin aikuiseksi, aloin pitää eri asioita tärkeänä. Molemmista eroista suurimman närkästyksen on esittänyt äitini—joka käsittääkseni ei ollut rakastunut mieheeni sen paremmin kuin on puhdasoppinen luterilainenkaan. Eikä hänkään käsittääkseni näistä enää jaksa kantaa kaunaa.
Tietynlainen älyllinen rehellisyys on “aina” ollut minulle tärkeää. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmisellä ei ole perusteita sanoa tietävänsä varmasti, mutta silti käyttäytyy niin kuin olisi tietävinään. Pystyn jollain tasolla kuvittelemaan, että valitsisin kristinuskon, vaikka en sitä pystykään pitämään millään perusteella totena, mutta tämä ajatus on minusta lähinnä pelottava, hulluksi tulemiseen verrattava. Uskova luultavasti kuvailisi tunteitani sanomalla, että Jumala kutsuu minua, mutta minä vastustan, ja pelkään ottaa Häntä vastaan. Itse kuvailisin, että uskonnon ajatus on minulle houkutteleva, mutta en halua uskonnon olevan henkistä karkkia, josta tulee hyvä maku suuhun mutta joka ei täytä vatsaa—en halua hyvää oloa, jos se tarkoittaa, että minun on hyväksyttävä totena asioita, joita ei voida toteen näyttää.
(Edellinen on tietysti eri asia kuin väittää, että minulla ei olisi mitään uskomuksia tai käsityksiä, jotka eivät perustu raakaan näyttöön. Tottakai on—kaikilla on. Itse asiassa jos oikein saivarrellaan, meillä ei muuta olekaan. Tästä lisää kirjoitussarjan seuraavassa osassa.)
Minun on myös vaikea hyväksyä tietynlaista agnostismia, sellaista, joka sanoo, että yhtä hyvin Jumala voi olla kuin olla olematta. Tulkinta, että koska ei voida tietää varmasti, ei asian uskottavuudesta voida sanoa mitään, on minulle vieras. Jos edellinen on älyllistä epärehellisyyttä, tämä tuntuu älylliseltä pelkuruudelta. Yleensä toteamme, että jos asian X (esimerkiksi saunatonttu, sappinesteiden aiheuttama masennus, ihmisiä abduktoiva suurisilmäinen alien tai suomalaisena kaupankassana inkarnoituva egyptiläinen prinsessa) olemassaolosta ei voida esittää mitään muita todisteita kuin perinnetarinat ja mielensisäiset kokemukset, on aika luultavaa, että asiaa X ei ole olemassa. Jostain syystä Jumalaan on monien vaikea ottaa samanlaista kantaa, vaan ennemmin päättely on, että koska mitään todisteita puolesta tai vastaan ei ole, Jumala ehkä on tai ehkä ei. Tätä en ymmärrä, ellei syynä sitten ole liioiteltu hienotunteisuus Jumalaan uskovia kohtaan (hienotunteisuus, jota alienien abduktoimille tai entiseen elämäänsä egyptiläisinä prinsessoina uskoville ei jostain syystä vastaavasti suoda).
Nämä ongelmat johtivat jossain vaiheessa kohdallani aika holtittomaankin ateismiin. “Vahva” ateisti (“uskon varmasti, että Jumalaa ei ole”) en ole koskaan ollut, mutta eroa “heikon” ateismin (“en usko, että Jumalaa on”) ja “vahvan” agnostismin (“en usko, että Jumalan olemassaolosta voidaan sanoa varmasti mitään”) eroa olen tuonut voimallisestikin esiin. Kuvailen itseäni usein agnostiseksi ateistiksi. Tällä korostan sitä, että arvelen, että itselleni olisi täysin mahdollista - joskin, kuten yllä mainitsin, pelottavaa - olla myös agnostinen kristitty. (Tai joku muu. Puhun kristityistä uskovien stereotyyppinä lähinnä siksi, että se on ainoa uskonto jota tunnen kunnolla.) Minulle on ollut tärkeää paitsi olla ylläkuvatussa mielessä älyllisesti rehellinen ja rohkea omalla kohdallani myös vaatia sitä muilta.
En oikeastaan enää tiedä miksi.
Minun on edelleen vaikea puhua tietyistä asioista ihmisten kanssa, jotka näkemykseni mukaan kulkevat näissä asioissa laput silmillä, eivätkä osaa erottaa sitä mihin olisi kiva uskoa siitä mihin oikeasti voivat perustella uskovansa, mutta olen kai tullut sillä tavalla älyllisesti laiskaksi etten oikeastaan enää edes ymmärrä miksi kaikkien kanssa pitäisikään keskustella kaikesta.
Posted in Sama suomeksi | Tags ateismi, Losing my religion, uskonto | 3 comments
[ Posted by Janka
Fri, 31 Oct 2008 13:44:20 GMT ]
Sanottakoon nyt vaikka tässä vaiheessa näitä kirjoituksia, että minulla on niin sanottu “tieteellinen” maailmankuva: en usko jumaliin, kummituksiin, ihmisten kanssa kommunikoiviin suurisilmäisiin ulkoavaruuden olioihin, keijuihin, joulupukkiin, selvännäkijöihin, astrologiaan, suureen spaghettihirviöön enkä siihen proverbiaaliseen vaaleanpunaiseen yksisarviseen jääkaapin takana. Hyvin paljon tarkemmin sanottuna en usko mihinkään sellaiseen maailmanselitykseen, joka kuvittelee tietävänsä miten maailma toimii pystymättä selittämään mihin kyseinen tieto perustuu, käyttämättä jotakuta tai kaikkia neljää perusteluista “ihanvarmana, itte näin!”, “sisäinen varmuus”, “yhes kirjassa luki”, tai “on ollut tapana”.
Sen sijaan uskon kyllä, että ihmisillä on “hengellisiä” kokemuksia, ja kokemuksia joita ei voi tai on vaikea selittää. Vastustan ainoastaan sitä, että näistä kokemuksista vedetään pitkällemeneviä johtopäätöksiä maailmankaikkeuden luonteesta.
Se siitä disclaimerista. Asiaan.
Minulle on elämäni aikana ollut yksi mystinen kokemus, jota edelleen on vaikea selittää. Se tapahtui ollessani peruskouluikäinen, tarkkaa ikää en muista. Olin kaverini kanssa kaupungilla, ja keksimme että haluamme ehdottomasti vuokrata illaksi erään videon, joka sillä hetkellä oli meille erittäin tärkeä sillä tavalla kuin tietyt tarinat, kirjat, elokuvat, jne, voivat pikkutytöille nousta erittäin tärkeiksi. (Jos muistan oikein, tuossa vaiheessa oli kyse Tähtien Sodasta. Saatan kuitenkin sotkea asioita.) Ongelma oli se, että ilkeä videovuokraamo kieltäytyi vuokraamasta tätä meille, koska emme olleet täyttäneet jotain maagista ikävuotta. Pohdimme juuri tätä silloin suunnattomalta (oikeasti!) tuntuvaa pulmaa Suomalaisen kirjakaupan kulmalla, kun Mystinen Kokemus tapahtui.
Yhtäkkiä maailma muuttui silmissäni kauttaaltaan keltaiseksi. En tarkoita, että en olisi nähnyt muuta kuin keltaista väriä; näin ihan normaalisti, mutta kaikessa oli keltainen sävy, ikään kuin maailma olisi kuvattu keltaisen filtterin läpi. Samaan aikaan minut valtasi aivan suunnaton sisäinen varmuus siitä, että tämä edellämainittu Ongelmistani Suurin ratkeaa, jos säntäämme nyt aivan samantien Akateemiseen kirjakauppaan. Tartuin ystävääni kädestä ja juoksimme sinne. En muista vastusteliko hän enkä juuri muutakaan juoksusta. Noin kymmentä metriä ennen Akateemisen ovea olo hävisi. Kirjakaupasta ei löytynyt asialle selitystä, eikä videota saatu vuokratuksi. Mielenmalttini ei ollut riittänyt panemaan merkille mystisen kokemuksen alkuaikaa, mutta sen hävittyä jo siinä vaiheessa kehittynyt tieteellinen mieleni pisti kellonajan mieleen.
Jälkikäteen – samana iltana ruokapöydässä – kävi kuitenkin sattumalta ilmi, että isäni oli täsmälleen samaan aikaan ollut Akateemisen kirjakaupan jonossa, ja poistumisajakseen kaupasta parkkihalliin hän antoi täsmälleen sen kellonajan, jolloin Mystinen Kokemus päättyi.
Minulla ei ole aavistustakaan mitä tapahtui. Työhypoteesini oman maailmankuvani puitteissa on, että isäni oli päättänyt kirjakauppareissustaan jo aamulla, ja olin sattumalta kuullut sen, ja aivoni jossain omituisessa hyperkonnektiivisuuden tilassa, etsiessäni kuumeisesti ratkaisua Polttavaan Ongelmaan vetivät yhteyden tämän ja hänen tavallisen työaikansa loppumisen välille ilman sen yhteyden tulemista tietoisuuteen. Tätä lienee valitettavasti mahdoton todentaa jälkikäteen – mutta en ihmettele, jos ihmiset tuollaista koettuaan alkavat uskoa vaikka mihin mystisiin voimiin. (Keltainen väri liittyisi tässä selityksessä värinäön vääristymiseen aivojen toimiessa tavallisesta poikkeavalla tavalla.)
Tuon yhden todella mystisen kokemuksen lisäksi minulla on paljonkin arkisia kokemuksia, joita epäilemättä voisi nimittää “hengellisiksi”, jos olisi sinnepäin kallellaan. Sellaisia hetkiä, jolloin tuntuu, että tavoittaa jotain oleellista maailmasta, ja on samaan aikaan todella ‘itse’ että yhtä kaiken muun kanssa, hetkiä jotka ovat samaan aikaan riipaisevan merkityksettömiä ja ainutkertaisia. Enimmäkseen näitä tulee luonnossa. Kirkoissa on usein – epäilemättä tarkoituksella – samanlainen tunnelma. Niitä voi joskus jakaa ihmisten kanssa, mutta harvoin verbaalisesti. Vain toisten läsnäolevien katse ja silmien hymy voi kertoa, että jokin kosketti heitäkin. Enkä yhtään ihmettele, jos ihmiset tällaista koettuaan alkavat uskoa “Jumalan koskettaneen” heitä, tai melkein valaistuneensa, tai mitä milloinkin.
Posted in Sama suomeksi | Tags Losing my religion, uskonto | 5 comments
[ Posted by Janka
Fri, 24 Oct 2008 08:55:55 GMT ]
Nimimerkki Punainen Nörtti kirjoittaa tuolla interwebissä varsin avoimesti psykoosikokemuksestaan. Tämäntapaisia kirjoituksia toivoisin voivani lukea enemmänkin. Kirjoitussarjan lopussa Nörtti haastaa kaikki sen kokonaan lukeneet kirjoittamaan vastaavan sarjan jostain itselleen henkilökohtaisesta aiheesta. Tämä on se sarja. Kirjoitan uskonnosta. Ateistina, eikö ole hullua?
Lapsuudenkodissani ei juurikaan oltu uskonnollisia, eikä uskonnosta puhuttu. Molemmat vanhempani kuuluvat (tietääkseni edelleen) evankelisluterilaiseen valtakirkkoomme. Käsityksekseni on jäänyt, että isälläni on syystä jota en tiedä vihamielinen suhtautuminen joko uskontoihin yleensä tai sitten omaan uskontoonsa erityisesti (tai molempia), ja että äitini on hiljaisesti uskova paitsi luterilaisen kirkon jäsenenä niin myös kaikenlaiseen new age -hömppään suuntautuen. Heidän välillään tuntuu vallitsevan jo ennen syntymääni solmittu sanaton sopimus siitä, että näistä asioista ei sitten enää puhuta, eikä kukaan saa painostaa ketään mihinkään. Kun muutenkin kulttuurimme on (verrattuna vaikkapa amerikkalaiseen) kovasti sitä mieltä, että uskonto on ihmisen henkilökohtainen asia, sopimaton yleisesti toitotettavaksi, tämä on se asenne jonka olen oppinut: uskonto saa olla, mutta se on kohteliasta pitää itsellään. Samoin uskonto saa olla olematta, mutta muiden pitää silti antaa puuhastella omiaan.
Lapsena jouduin pyhäkouluun. Minulle on vähän epäselvää miten siinä niin kävi, mutta epämääräinen muistikuvani on, että pikkusisko ja minä itse sinne halusimme. Kun kävi reippaasti sai tarran pahvitauluun. Lempparini oli sellainen niittytaulu mihin laitettiin lampaan kuva paimenen viereen. Oli myös sellainen mihin laitettiin pieniä punaisia ympyrätarroja olemaan omenoita puissa. Taulut korvautuivat jossain vaiheella vihkoilla, joihin sai liimatun raamattuaiheisen kuvan ja ohjaajan kirjoittaman raamatunlauseen. Joskus pyhäkoulussa oli nukketeatteria raamatunkertomuksista—ei hajuakaan kuka niitä esitti. (Muistan ala-asteen uskontotunnilla ihmetelleeni miksi niitä samoja juttuja pitää vielä koulussa lukea kirjasta.) Juuri muuta en sieltä muista.
Kesällä oli maalla vanhan mummon pitämänä toisenlaista pyhäkoulua, jossa veisattiin virsikirjasta ja opeteltiin ulkoa raamatunlauseita. Tykkäsin ulkoaopettelusta. Siitä en tykännyt, että tarroja ei saanut, vaikka tämä pyhäkoulu oli sentään ihan kunnollista työtä eikä semmosta leikkiä ja laulua, josta kesän kaupungissa viettävät lapset kerkesivät kerätä vaikka kuinka monta tarraa.
Jossain vaiheessa alkavaa ala-asteikääni olin syvästi uskonnollinen. Luullakseni tähän oli suuresti vaikuttamassa luokkatoverini, jolla oli kotonaan joku lasten raamattukirjasarja ja jonka mielestä suurinta hupia oli lukea sitä ja keskustella jumalisia. Se oli minustakin ihan kivaa, joten tulimme hyvin toimeen. Muistan kyllä vakavasti epäilleeni ystäväni väitettä, että Jumala noin vain kuivattaa ihmisten käsiä käppyröiksi jos he ovat pahoja, ja niin pois päin. Mutta kirjassa kerrottiin niin jollekulle käyneen. (Pisteet sille, joka tunnistaa raamatunkohdan.) Pyysin äidiltäni samanlaista kirjasarjaa, koska tykkäsin tarinoista ja koska kaveri oli vakuuttanut että sen lukeminen oli sielulleni autuudeksi, mutta tässä vaiheessa äidin oma jumalisuus ilmeisesti ei enää riittänyt. Kirjan ostamisen sijaan hän saattoi jopa soittaa kyseisen kaverin vanhemmille ja kysyi mitä ihmettä siellä oikein käännytetään lapsia—ainakin hän uhkasi moisella.
Ihan varmasti tiedän, että hän keskusteli samasta asiasta ala-asteen vanhempainillassa luettuaan joitain kirjoja, joita olin saanut koulusta lainaksi. 3.-6. luokkien opettajani oli syvästi uskonnollinen, rukoilututti lapsia joka aamu, ja käytti hyvällisen osan kaikista tunneista vetäen Jeesuksen mukaan kuvioihin niin matematiikassa kuin piirustuksessakin. Tämä näkyi myös luokkakirjaston valikoimassa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi näihin aikoin pyhäkoulussa käyminen kuitenkin lakkasi olemasta sosiaalisesti hyväksyttävää ja muuttui lapselliseksi. Seurakunnan työntekijät taisivat tehdä jonkun yrityksen saada meitä pysymään kuvioissa järjestämällä erityisiä “nuorten iltoja”, mutta se ei muistaakseni kestänyt pitkään. Uskonto oli out.
En muista täsmälleen miten ja miksi lakkasin olemasta uskonnollinen. Joka tapauksessa se tapahtui jo rippikouluikään mennessä—siitä seuraavissa osissa.
Posted in Sama suomeksi | Tags Losing my religion, uskonto | no comments
