[ Posted by Janka
Mon, 18 May 2009 16:31:49 GMT ]
> “Hallinto- ja johtaminen eivät ole itseisarvo, mutta sitäkin välttämättä tarvitaan.” “Mikään paikka ei toimi johtamatta.”
> Näillä sanoilla tällä palstalla jatkuvasti vastataan kysymyksiin nykyisen hallinnon virheistä. On varmasti totta, että sairaalassa tarvitaan johtamista. Luulen, että suurin osa potilastyötä tekevistä nimenomaan toivoo sitä, että saisi tehdä potilastyötä ja hallinnon ja byrokratian tekisi joku muu.
> Tästä ei silti mitenkään seuraa, että nykyinen hallinto olisi onnistunutta. Ei myöskään ole reilua vaatia hallintoa kritisoivia esittämään itse parempaa mallia. Ei sairaanhoitajan tai lääkärin tarvitse olla automekaanikko tietääkseen, että auto kuluttaa liikaa bensaa tai sammahtelee hassusti; ei pitäisi myöskään tarvita olla hallintoammattilainen tai osata korjata hallintoa tunnistaakseen, että siinä on vikoja.
> Kaikista yksiköistä kollegojen kautta kuuluu viestejä, että henkilökunta kokee, että ei saa työrauhaa jatkuvan reorgin kohteena, että omiin työjärjestelyihinsä ei voi tarpeeksi vaikuttaa, että byrokratia vie jatkuvasti enemmän ja enemmän aikaa potilastyöltä, että sairaalan hallinto ei toimi potilaiden ja työntekijöiden parhaaksi, ja että tilanne on vain pahentunut viime vuosien aikana (jo ennen tätä nykyistä talouskriisiä, jolla toki on mukava selittää kaikki ongelmat pois). Kun tilanne on tämä, niin maallikkolle on selvää, että hallinto on jossain epäonnistunut – jos ei muussa, niin ainakin siinä, miten kommunikoivat suorittavan portaan kanssa. (Itse epäilen, että muussakin, mutta kun en ole hallinnon ammattilainen, niin sanon, että vähintäänkin tässä.)
> Olisikohan johdonkin siis aika myöntää, että jossain on epäonnistunuttu, ja miettiä miten nimenomaan hallintoa voisi korjata, ryhtyä toimenpiteisiin ja kertoa näistä työntekijöille epämääräisten “no ette te voi ilman johtoakaan olla” ja “tehkää itte parempi” -kommenttien sijaan?
Posted in Sama suomeksi | Tags HUS | no comments
[ Posted by Janka
Thu, 12 Feb 2009 18:29:18 GMT ]
Joskus tulee hyviä päiviä. (Yleensä silloin, kun univelka alkaa vähentyä.) Sellaisia päiviä, jolloin viisaat sanat menevät suoraan sydämeen, ja on helppo tunnistaa omat arvonsa ja ymmäryksensä. Niinä päivinä hyvyys, totuus ja kauneus tuntuvat arvoina kirkkailta ja lähestyttäviltä, eivätkä huku epämääräiseen hymistelyyn kulttuurisidonnaisista harmaansävyistä. “Kutsumus” ei tunnu toivottoman vanhanaikaiselta ajatukselta, ja on helppo hyväksyä omien keinojensa ja ymmärryksensä rajallisuus ilman, että tarvitsee luopua toivosta ja tarmosta.
Näitä päiviä varten minä elän. Näinä päivinä on helppo tehdä töitä. Jopa illalla virka-ajan päätettyä, ja ruokatunnilla, ja luentosalin takarivistä kun oikeastaan haluaisi kuunnella.
“Onneksi” sairaanhoitopiiri tekee parhaansa vieroittaakseen minut uskomasta lääkärintyöhön ja pitääkseni minut tukevasti maanpinnalla. Maailmojasyleilevässä tyytyväisyydessäni työhöni ryhdyin nimittäin vielä illan päätteeksi tarmonpuuskassa tekemään potilaskirjanpitoa - siis en sairaskertomusmerkintöjä, ne olin jo tehnyt, vaan sellaista omituista puuhaa missä jokaisen työntekijän kirurgista psykiatriseen sairaanhoitajaan pitää itse merkitä omituiseen järjestelmään paitsi potilaan saapumis ja poistumisajat ja diagnoosi myös kolme (kyllä, kolme) atk-sivullista koodeja, lyhenteitä, ja yhdistelmiä, joita todellakaan ei voi osata laittaa oikein—jos nyt kukaan edes tietää, mitä “oikein” on, kun sitä ei kerran pystytä selvästi kertomaan.
Näihin koodeihin kuuluvat esimerkiksi erikoisalan, sairaalan ja poliklinikan sisäinen koodi (järjestelmä ei tietenkään voi muistaa näitä valmiiksi), käyntityyppi (joista tavallisimpia tapauksiamme ei oikein vastaa mikään), “resurssien” (suomeksi työntekijöiden) käyttö, maksuluokka, asiakasmaksaja, varsinainen maksaja (älkää kysykö mitä eroa, en minä tiedä). Kahdessa tapauksessa kolmesta normaaliälyinen lääkäri ei saa käyntiä kirjatuksi hyvästä yrityksestä huolimatta, esimerkiksi siksi, että ihan tavallista diagnoosinumeroa tai jotain suomalaista kuntaa ei nyt yhtäkkiä olekaan olemassa.
Kello 17:40, työajan päätyttyä klo 16 ja oikeiden töiden noin 17:15 havahduin ja aikaisemman päivän hyvien fiiliksien kantamana totesin, että nyt riittää. En ryhdy kyseenalaistamaan tässä hallinnon käsitystä siitä, että kaikki yllämainitut ovat hallinnolle tarpeellisia tietoja - ehkä ne ovatkin, ehkä ne ovat se mistä tarvittava raha oikeiden töiden tekemiseen tulee - mutta niiden kirjaaminen ei ole minun työtäni. Minun työhöni kuuluu pitää kirjaa siitä kuka kävi, kenen kanssa, mitä tehtiin, keitä oli läsnä, mikä oli johtopäätös ja mikä on jatkosuunnitelma. Tarvittavien käyntityyppi/maksuluokka/resurssi/mikälie-koodien päättely näistä tiedoista on sihteerin tai kirjanpitäjän hommaa. (Kompromissina voin juuri ja juuri suostua asettamaan diagnoosin tietyn sovitun luokituksen mukaan ja jopa itse etsimään sen pahuksen numeron.)
Huolimatta siitä, että toisinkin voisi työsopimuksen kirjaimeen tuijottamalla kuvitella, minä en ole sairaanhoitopiirin hallinnon palveluksessa. Minä en ole “HUS:n lääkäri”. Julkisella sektorilla olen kutsumuksestakin enkä vain pakosta, mutta minun oikea työnantajani on yhteiskunta ja minun asiakkaitani apua hakevat ihmiset.
Ja hallinnon tehtävä on palvella meitä.
Posted in Sama suomeksi | Tags byrokratia, ei näin, HUS, self | 2 comments
