Janka's log

Työtuhoseurasta taas, päivää. Sitä mä vaan soittelen, että oisitteko kiinnostunu tämmösestä flash-pelistä? Meillä ois nyt just tarjolla tämmönen yks, tää vastaa aika hyvin että mitä mä tän kuluttajaprofiilin perusteella ymmärsin mitä teidän tarpeet ois. Tässois tämmösiä aika hauskoja puzzleja, mitkä perustuu niinku painovoimaan, eikä vaadi semmosta kovin tarkkaa nyhräämistä. Nää on sillai kivoja, että nää voi ratkasta monella tavalla. Eikä oo mitään semmosia aikarajoja että pitäis just kauheen nopeasti osata, sellasestahan te ette tykänny. Että tätä kannattais nyt kyllä kokeilla. Tässon tämmönen aika kiva meditatiivinen musiikkiki niinku. Laitetaanko tulemaan?

Marc kysyi minulta kadunko
palaisinko kotiin jos pystyisin
ja me teimme taas luetteloita
entisistä mukavuuksista
virtuaalikaupat ja yliopistokampukset

ulkoilmakahvilat ja pikaruokalat
porealtaat
metsämarjat, joulukinkut
dominokeksit
puusta tehdyt kirjat

ja pilvet, voi ne pilvet

Marc lähti ja minä jäin istumaan, mielessäni
kaikki nämä vaikeat vuodet
kaikki tämä raskas työ
kaikki nälänhädät
kaikki riidat ja pelon lietsoma raivo
jokainen kuollut toveri

ei meistä kukaan tiennyt mihin lähdimme
ei mitä uhrasimme
emme me tienneet työstä mitään
ihanteiden takia ei kuoltu
me olimme nuoria ja hölmöjä

me uskoimme itseemme
ja rajaseuturomantiikkaan
tieteeseen ja filosofiaan

nyt kuuluvat käytävältä lastenlasten äänet
iltakello kutsuu liittymään seuraan
ruuan tuoksu saavuttaa perimmäisenkin asunnon
tytär nauraa kulkiessaan oveni ohi
ei enää palkkoja
ei hienoja autoja
optioita ja osakkeita
lentokoneita ja konferensseja

kehityskeskusteluja
Kioton sopimusta
kolmatta öljykriisiä

kadunko? palaisinko kotiin?
jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt
nyt uhraukset on jo tehty
ja olen tullut vanhaksi
olen kasvanut kiinni näihin kallioihin
ei minulla ole muuta kotia
kuin tämä Punainen Mars, tämä
osattomien planeetta

(runotorstai, 116. haaste)

Duodecim-lehden pääkirjoituksessa pohdittiin joku aika sitten tilannetta, jossa surureaktio tekee ihmisen työkyvyttömäksi, mutta kyseessä ei ole sairaus, vaan kulttuurissa normaali reaktio. Keskustelu on sittemmin jatkunut kommenteissa. Kuten väestö yleensä, myös moni lääkäri varmasti pitää esimerkiksi omaisen kuoleman aiheuttamaa surua ja lamaannusta hyväksyttävänä työstä poissaolon syynä ja tilanteena, jossa työnantajan pitäisi maksaa poissaoloajalta palkkaa, koska on selvää, että surun keskellä voi olla kohtuutonta vaatia ihmistä olemaan työkykyinen. Normaalilla myötätunnolla varustetun lääkärin siis epäilemättä tekisi varmasti mieli todistaa, että työkyvytön on tämä sureva henkilö. Toisaalta omaisen kuoleman aiheuttama suru ei todellakaan ole sairaus, ja lain mukaan työnantajan on maksettava palkkaa nimenomaan sairauspoissaoloista, ei muista sinänsä hyväksyttävistäkin poissaolon syistä. Eikä lääkärin pitäisi valehdella lääkärintodistuksissa. Mitä siis tehdä? Kutsuako surureaktiota vaikkapa sopeutumishäiriöksi tai vielä omituisempaa masennukseksi, vai jättääkö todistus kirjoittamatta tai kirjoittaa se ns. "Z-koodilla", joka ei sairausajan palkkaan oikeuta?

Sinänsä mukava eettinen ongelma, josta varmasti saadaan aikaan paljon keskustelua ja kiihtyneitä puheenvuoroja niin lääkäriseurojen keskustelupalstoilla kuin kandidaattien etiikan pienryhmäopetuksissakin. Mutta ongelmahan ei sinänsä ole lääkärien, vaan yhteiskunnan. Hyvässä tilanteessa lääkärin ei edes tarvitsisi pohtia tätä kysymystä, sillä lainsäädäntö vastaisi yleistä moraalikäsitystä. Lain muutokseen ei vain tunnu olevan paineita, sillä ajatus on, että "jos surun takia oikeesti on työkyvytön, niin voihan sit hakea lääkäriltä todistuksen".

Itse olen viimeisen vuoden aikana työssäni kirjoittanut todistuksen (kunniani ja omantuntoni kautta) mm. siitä, että:

• seitsemänvuotias hahmotushäiriöinen lapsi joka hädin tuskin pystyy löytämään tiensä ulos koulusta eksymättä todellakin tarvitsee joko saattajan tai kyydin löytääksen koulusta 2 kilometrin päähän terapiaan.
• on välttämätöntä, että kahdeksanvuotiaan lapsen käydessä ensimmäistä kertaa uudella lääkärillä huoltaja on saattamassa.
• yhdeksänvuotias joka pelkää hysteerisesti vieraita ihmisiä ei voi yksin kulkea bussilla.
• kymmenvuotias joka koululuokassa tarvitsee jatkuvasti henkilökohtaisen avustajan jotta pysyy aloillaan eikä heittäydy joko pelokkaaksi tai aggressiiviseksi tarvitsee aikuisen valvontaa myös välitunneilla ja iltapäivisin.
• kaikki lapset tarvitsevat elämäänsä aikuisia, jotka huolehtivat heistä, ja joista lapset tietävät, että nämä tulevat huolehtimaan heistä jatkossakin.
• kun lääkäri vuosi sitten sanoi, että hoito jatkuu kolme vuotta, se tosiaankin tarkoitti, että se jatkuu myös tänä vuonna.

On monta kertaa tullut olo, että sen leimasimen sijaan jossa lukee nimi, titteli ja SV-numero tarvitsisin toisen, jossa lukee suurin, ystävällisin kirjaimin "JÄRJEN KÄYTTÖ SALLITTU".

Toisaalta aivan toista äärimmäisyyttä edustaen olen lehdistä lukenut, että joidenkin ihmisten mielestä voisi olla kiva, jos aseenkantolupaa varten vaadittaisiin, että terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi todistuksen, että tämä ihminen on mieleltään terve, antakaa vaan sille pyssy.

Lääkärillä tulee toki ilman muuta olla velvollisuus pyynnöstä todistaa siitä, mitä on vastaanotolla potilaasta todennut, ja miten arvioi tämän sairauden tai sen puutteen vaikuttavan potilaan suoriutumiseen arkielämässä ja työkykyyn. Mutta miksi nimenmaan lääkärin pitää todistaa asioista jotka jokainen tietää (surureaktio voi tehdä työkyvyttömäksi), jotka voidaan paremmin todistaa jonkun toisen toimesta (opettaja kai sen parhaiten osaa arvioida mikä hänen oppilaansa tarve jatkuvalle aikuisen ohjaukselle koulussa on), tai joita ei voi kuvitella kenenkään pystyvän mitenkään pitävästi todistamaan (tuleeko tämä ihminen hulluksi ensi vuonna ja ampuu vanhempansa, jos annamme sille pyssyn)?

Lääkärien ajatellaan usein olevan puolueettomia todistajia, jonkinlaisia kansakuntamme moraalisia selkärankoja, jotka tietävät enemmän ja näkevät tarkemmin kuin kukaan muu, ja joille ihmiset eivät valehtele. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Lääkärit ovat puolueellisia (useimmiten tiukasti potilaansa puolella), he eivät tiedä arki- ja työelämästä sen enempää kuin kukaan muukaan joka työkseen tapaa ihmisiä (vaikkapa poliisi, sosiaalityötenkijä, tai baarimikko), heillä ei ole mitään maagisia selvännäkökeinoja (jos poliisi ei puolen tunnin haastattelulla näe ihmisestä, että se on sillä lailla hullu, että sille ei kannata antaa pyssyä, ei sitä näe lääkärikään), ja ihmiset valehtelevat, salailevat, johtavat harhaan ja vääristelevät faktoja lääkärinvastaanotoilla aivan jatkuvasti (sekä tahallaan että häveliäisyyttään).

Yhteiskunnan, ei terveydenhuollon, on otettava vastuu moraalisista ja yhteisten rahojen käyttöä koskevista päätöksistä. Saako surun tai lapsen lääkärikäynnin takia olla poissa töistä, ja jos, niin palkalla vai palkatta? Hyväksytäänkö aseenkantolupia annettaessa se riski, että terveeltäkin vaikuttava ihminen saattaa tehdä aseellaan rikoksen? Mitä tukitoimia koulun on tarjottava levottomille lapsille? Muunmuassa näistä todistaminen ja päättäminen ei kuulu lääkärille; se kuuluu sinulle.

PS. Jos jotakuta kiinnostaa, oma vastaukseni ensimmäisen kappaleen eettiseen kysymykseen on F43.8 (Muu reaktio vaikeaan stressiin), Z63.4 (Lähiomaisen katoaminen tai kuolema). Samoin kaikki ylläluetellut järjen käyttö sallittu -henkiset todistukset olen pyydettäessä kirjoittanut. Omassa arvomaailmassani lääkärin velvollisuus katsoa potilaan etua päänsääntöisesti kumoaa kansalaisen velvollisuuden olla taivuttamatta lain kirjainta tai mukautumatta älyttömään byrokratiaan (joskaan ei velvollisuutta olla valehtelematta todistaessaan). Ennen käytin yhdistelmää F32.0 (Lievä masennustila) ja sopiva Z-koodi, mutta Duodecimin kirjoittelu avasi silmäni sille, että masennusdiagnoosi on lievänäkin nykyään sekä ylikäytetty että leimaava.

Koskapa on mahdotonta kirjoittaa runoa planeetasta, kuten Runotorstai yrittää ehdotella, tarjoan välipalana suosituksia.

• Take ’em as they come (weblog)
• QN (podcast)
• xkcd (sarjakuva)

Näillä kolmella on minun mielessäni suuri yhteys, vaikkakaan en todellakaan osaa selittää mikä. Joku tietynlainen minimalistisuus ja omalaatuinen huumori se on, ilman ylenpalttista keveyttä aihevalinnoissa, ja yhdistettynä kuitenkin jonkinlaiseen häivähdykseen jotain syvempää, josta on vaikea päästä perille onko se kirjoittajan syvällistä viisautta vai kykenemättömyyttä ottaa ihan kaikkia vakavia asioita vakavasti.

Ja onko noilla sitten jotain eroa?

Metro-lehdessä (linkittäisin, jos tietäisin minne) kirjoitettiin, että lukiolaisten liitto pitää erittäin hyvänä ideana, että kouluihin voitaisiin perustaa kirjastoja, joista vähävaraiset oppilaat voisivat lainata kurssikirjoja. Kurssikirjat kun voivat maksaa pelkästään pakollisten kurssien osalta jopa 800-900 euroa per vuosi, ja kirjaston kirjoja voitaisiin varmastikin käyttää ainakin kolme vuotta.

Kolme vuotta? Mitä helvettiä nyt taas? Jotkut alat kyllä muuttuvat, mutta kyllä kai esimerkiksi matematiikan, mekaniikan, kirkkohistorian tai ranskan kieliopin kirjan eliniän täytyy hyvin pidettynä olla kolmea vuotta pitempi.

Ei perusongelma nyt taida ollenkaan olla se, että kirjoja pitää olla ja ne maksavat, vaan se, että joku hullu on keksinyt, että kirjoista pitää ottaa uusi painos joka toinen vuosi ja myydä sitten kaikille uudet kirjat puolentoista kuukauden käyttöä varten – ja ennen kaikkea se, että toiset hullut ostavat.

Minun (äärivasemmistolaisen, ks. edellinen merkintä) järkeni sanoo, että oppikirja on oppikirja ja harvan alan perusoletukset muuttuvat niin paljon vuosikymmenessäkään, että tarvitsisi saada uutta kirjaa. Kirja ostetaan koululle kerran, sitä pidetään hyvin, ja käytetään uudelleen, ja uusi kirja ostetaan kun koko teos on auttamattomasti vanhentunut tai kirja niin kulunut, ettei sitä enää voi lukea.

Jos kirjassa on selvä virhe, jonka takia painos pitää välttämättä uusia, niin ilman muuta pitäisi olla kirjan kustantajan velvollisuus toimittaa kirjan ostajille uusi, korjattu laitos veloituksetta. Jos on pienempiä virheitä, voi päästä sillä, että toimittaa A4:n johon korjaukset on printattu. Tai vaikka laittaa sen webbiin ja kirjan käyttäjät voivat sen sieltä tulostella.

Jos oppilas ei pidä kirjaa hyvin,  korvaa hän sen koululle. Jos joku snobistisista syistä haluaa ostaa oman kirjan eikä käyttää koulun romuja, tehköön hän sen. Sen, että vanhaa painosta ei välttämättä enää saa, ei pitäisi olla mikään ongelma. Nykyäänhän koulu usein ilmoittaa, että käytetään uusinta painosta, mutta vanhatkin painokset kelpaavat, mikäli sitä ja tätä. Yhtä hyvin varmasti voitaisiin ilmoittaa, että käytetään vanhaa painosta, mutta jos sitä ei enää saa, uudemmatkin varmaan käyvät.

Jaa että mistäkö rahat näihin oppikirjoihin tulisivat? No verovaroista tietysti! Pikaisen kurssitarjonnan määrien ja kirjojen hintojen Googlaamisen perusteella laskujeni mukaan tarvittaisiin kolmensadan oppilaan lukiossa, jossa maksimiryhmäkoko on kolmekymmentä, noin sata euroa / opiskelija / vuosi, jotta voitaisiin keskimäärin viiden vuoden välein hankkia jokaiselle kurssille uudet kirjat. (Käytännössä lienisi fiksuinta hankkia useammin uusia kirjoja viime vuosikymmenten historiaa ja nopeasti kehittyviä tieteenaloja varten, ja harvemmin perusmatematiikkaa tai kielioppeja.) Rahaa jäisi vielä vähän ylikin vanhingoittuneiden kappaleiden korvaamiseen ja vaikka vihkoihin tai opettajien ihan itse ihan omia opetettaviaan varten suunnittelemien lisämonisteiden kopioimiseen.Tämä lienee oppilaan vuodessa aiheuttamissa kustannuksissa kovin marginaalinen määrä.

Mikäli verorahoitus on liian vasemmistolaista, kerättäköön raha oppilaiden vanhemmilta. On se vähemmän kuitenkin kuin kahdeksansataa.

Luulitte varmaan, etten palaa enää tänä vuonna, mutta palasinpa kuitenkin. Uusvanhan perinteen mukaan uus teema, mutta ei uutta blogia kokonaan. Teemakin on taas Typogardenista, eikä itse askarreltu. Putosin CSS:n kelkasta joskus 3 vuotta sitten, enkä viitsi enää kavuta takaisin.

Jotain lupauksia on myös tapana tässä vaiheessa. Mielessä on päällimmäisenä lähinnä semmoisia aivan tavallisia kuten uni ja ruoka. Ynnä erilaiset juomat, lähinnä kahvi ja alkoholi.

Toivon myös, että 2009 tuo tullessaan muutoksia. Jos vuoden kuluttua olen samassa tilanteessa kaikin puolin kuin nyt, olen sekä hämmästynyt että pettynyt. Valitettavasti toivotuimmat muutokset ovat sellaisia, että ne eivät tapahdu, vaan pitää itse tehdä. Kirjoittaisin tästä enemmänkin, mutta osasta ajatuksia olisi kohteliasta kertoa ensin pomoilleni ja toiset on ikään kuin liian yksityisluonteisia julkiseen blogiin ainakaan vielä, joten jääköön nyt tällä kertaa. Sanonpahan vaan, että stay tuned.

Yleisemmällä tasolla vuosi alkaa kokemuksella siitä, että maailmassa on liikaa vikoja. Erityisesti tuntuu, että niitä on sosiaalityössä ja lastensuojelulaitoksissa ja psykiatrisilla osastoilla ja yksityisissä kodeissa ja ehjissäkin perheissä, ja en nyt todellakaan tarkoita vioilla niitä lapsia ja vanhempia. Vähemmän kriittisiä vikoja on myös yliopistoissa, tieteen rahoittajatahoissa, opetusministeriössä, luentosaleissa ja opiskelija-asuntoloissa, enkä taaskaan tarkoita tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita, sekä ainakin julkisessa liikenteessä, kirjastoissa, terveysasemilla, puistoissa ja lastentarhoissa. Lisäksi epäilen, vaikka suoraan en kokemuksesta tiedäkään, että samantyyppisiä vikoja on myös ns. kaupallisella sektorilla.

En tiedä mikä tätä yhteiskuntaa tai meitä ihmisiä vaivaa, kun jokaikinen meistä kai elää rikkaammin kuin ruhtinaat viisisataa vuotta sitten, ja silti muka varaa ei ole mihinkään. Ehkä se on sitä, että todellinen rikkaus ei oikeasti koskaan ole ollut ylenpalttisesti maallista hyvää, vaan mahdollisuus käyttää aikaa, ja me olemme menneet ja vaihtaneet kaiken aikamme materiaan. Kannattiko?

Tein vuoden alun kunniaksi myös poliittisen kompassin uudestaan ja sain pisteitä -8.4/-6.5, joka tarkoittaa, että mm. Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Dalai Lama ovat ilmeisesti kaikki maltillisempia kuin minä, ja lisäksi sitä, että poliittinen ajatteluni on vuoden aikana radikalisoitunut huomattavasti. Puolueen jäsenkirja on vakavasti harkinnassa – kunhan keksin minkä. Toivoisinpa, että voisin jotenkinSelvittelen mahdollisuutta houkutella Suomen kansanedustajat tekemään tuon testin ja näyttää tulokset kansalle, tai vaihtoehtoisesti ainakin analysoida puolueiden näkemyksiä. Stay tuned siitäkin.

Lisäksi henkilökohtaisessa kehitysohjelmassani on kulutuksen vähentämisen jatkaminen. Maalämmön myötä taloyhtiömme on päässyt energiatehokkuuden parhaaseen A-ryhmään. Vaatteita ja muuta romua olen ostanut viime vuonna lähinnä vain todella oikeaan tarpeeseen. En juuri koskaan enää osta ruokaa niin, etten tietäisi alkuperämaata, ja olisi tarkastanut löytyisikö kaupasta lähempääkin tuotu tai luonnonmukaisemmin kasvatettu vaihtoehto. Olen löytänyt kirjaston. Nyt etsin hyvää sähkökirjaa. Jatkan yrityksiäni selvittää mikä ruuassa oikeasti kuluttaa jotain muuta enemmän. Yritän jälleen lopettaa pahan tapani olla sammuttamatta tietokone kun menen nukkumaan (miten se onkin muka niin vaikeaa odottaa sitä käynnistymistä?). Mietin ratkaisuja vähentää syömistä ulkona.

Eiköhän tuo nyt riitä.

Blogin päivittämisestä en lupaa mitään.

En tarkkaan ottaen muista koska lapsuuden uskoni kuoli pois.

Muistan äitini kertoneen minulle jo aika pienenä tarinan viidestä sokeasta miehestä ja elefantista: olipa kerran viisi sokeaa miestä, jotka eivät olleet koskaan tavanneet elefanttia. He kiistelivät kovasti siitä, minkälainen elefantti oli, kunnes eräänä päivänä pääsivät elefanttia taputtelemaan. Ensimmäinen mies taputti elefanttia kylkeen ja sanoi: “Nyt ymmärrän, elefantti on kuin kallio!” Toinen mies tunnusteli elefantin jalkaa ja sanoi: “Nyt ymmärrän! Elefantti on kuin suuri puu!” Kolmas mies kosketti elefanttia korvaan ja sanoi: “Elefantti on litteä kuin tuulessa heiluva lehti, mutta paljon suurempi.” Neljäs mies tunnusteli elefantin häntää ja sanoi: “Elefantti on kuin köysi!” Ja viides mies tunnusteli elefantin kärsää ja sanoi: “Ei ei, olette kaikki väärässä! Elefantti on kuin suuri käärme!” Ja niin he kiistelevät elefantin olemuksesta edelleen.

Muistan myös, että rippikoulupastorini uhkasi ettei päästä minua ehtoolliselle, koska olin niin harhaoppinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kieltää, koskapa uskonkappaleita käsittelevässä kokeessa laskettelin kaikki pilkulleen luterilaisen opin mukaan ja siteerasin relevantit raamatunkohdat päälle. En pitänyt sitä epärehellisyytenä, koska ymmärrykseni mukaan kokeessa testattiin nimenomaan luterilaisen opin tuntemusta, ei omaa vakaumustani.

Konfirmaatiossa jätin kuitenkin ensimmäisen kerran uskontunnustuksen lukematta kirkossa, enkä ole sitä sen jälkeen ääneen lausunut. Tätä tuskin kukaan huomasi silloin, mutta sukujuhlissa olen huomannut, että hiljaisten joukkoon on sittemmin liittynyt yksi ja toinen. Ei meillä ole ollut tapana tällaisista puhua, eikä kenellekään vaikuta tuottavan vaikeuksia osallistua jumalanpalvelukseen ja virsien veisaamisesta taidamme moni tykätäkin. Jumalanpalveluksissa nousemme seisomaan ja painamme päämme oikeina hetkinä, eikä hiljaisuus minusta tunnu mielenosoitukselliselta. Ennemminkin siinä on kunnioitusta niitä kohtaan, joille rituaali oikeasti merkitsee jotain. Elämän isoissa asioissa – syntymissä, liitoissa, aikuistumisissa ja hautajaisissa – voi olla mukana riippumatta siitä, minkä uskon, jos minkään, mukaan rituaalit suoritetaan, ja seremoniat voivat koskettaa vaikka niiden vakaumuksellista pohjaa ei jakaisikaan.

Kauan rippikoulun jälkeen kuuluin vielä kirkkoon. Entinen mieheni ja minut on jopa vihitty kirkossa, joskin siinä vaiheessa jo toivoin, että vihkimistä edeltävässä keskustelussa pastori ymmärtäisi olla kysymättä kovin syvällisiä henkilökohtaisesta uskostani, minkä hän kyllä ymmärsikin. Tietty uskonto vaihtui pikkuhiljaa käsitykseen kaikkien uskontojen tasavertaisuudesta ja sitten uskonnon jäämiseen kokonaan pois omasta maailmankatsomuksestani. Päätös erota kirkosta tuli hiljalleen omia aikojaan, mitään suurempaa äkillistä pesäeroa tai syvällistä maailmankuvan murtumista en muista kokeneeni. Kasvoin uskonnosta erilleen vähän niin kuin mainitusta entisestä miehestäkin. Kasvoin aikuiseksi, aloin pitää eri asioita tärkeänä. Molemmista eroista suurimman närkästyksen on esittänyt äitini — joka käsittääkseni ei ollut rakastunut mieheeni sen paremmin kuin on puhdasoppinen luterilainenkaan. Eikä hänkään käsittääkseni näistä enää jaksa kantaa kaunaa.

Tietynlainen älyllinen rehellisyys on “aina” ollut minulle tärkeää. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmisellä ei ole perusteita sanoa tietävänsä varmasti, mutta silti käyttäytyy niin kuin olisi tietävinään. Pystyn jollain tasolla kuvittelemaan, että valitsisin kristinuskon, vaikka en sitä pystykään pitämään millään perusteella totena, mutta tämä ajatus on minusta lähinnä pelottava, hulluksi tulemiseen verrattava. Uskova luultavasti kuvailisi tunteitani sanomalla, että Jumala kutsuu minua, mutta minä vastustan, ja pelkään ottaa Häntä vastaan. Itse kuvailisin, että uskonnon ajatus on minulle houkutteleva, mutta en halua uskonnon olevan henkistä karkkia, josta tulee hyvä maku suuhun mutta joka ei täytä vatsaa — en halua hyvää oloa, jos se tarkoittaa, että minun on hyväksyttävä totena asioita, joita ei voida toteen näyttää.

(Edellinen on tietysti eri asia kuin väittää, että minulla ei olisi mitään uskomuksia tai käsityksiä, jotka eivät perustu raakaan näyttöön. Tottakai on — kaikilla on. Itse asiassa jos oikein saivarrellaan, meillä ei muuta olekaan. Tästä lisää kirjoitussarjan seuraavassa osassa.)

Minun on myös vaikea hyväksyä tietynlaista agnostismia, sellaista, joka sanoo, että yhtä hyvin Jumala voi olla kuin olla olematta. Tulkinta, että koska ei voida tietää varmasti, ei asian uskottavuudesta voida sanoa mitään, on minulle vieras. Jos edellinen on älyllistä epärehellisyyttä, tämä tuntuu älylliseltä pelkuruudelta. Yleensä toteamme, että jos asian X (esimerkiksi saunatonttu, sappinesteiden aiheuttama masennus, ihmisiä abduktoiva suurisilmäinen alien tai suomalaisena kaupankassana inkarnoituva egyptiläinen prinsessa) olemassaolosta ei voida esittää mitään muita todisteita kuin perinnetarinat ja mielensisäiset kokemukset, on aika luultavaa, että asiaa X ei ole olemassa. Jostain syystä Jumalaan on monien vaikea ottaa samanlaista kantaa, vaan ennemmin päättely on, että koska mitään todisteita puolesta tai vastaan ei ole, Jumala ehkä on tai ehkä ei. Tätä en ymmärrä, ellei syynä sitten ole liioiteltu hienotunteisuus Jumalaan uskovia kohtaan (hienotunteisuus, jota alienien abduktoimille tai entiseen elämäänsä egyptiläisinä prinsessoina uskoville ei jostain syystä vastaavasti suoda).

Nämä ongelmat johtivat jossain vaiheessa kohdallani aika holtittomaankin ateismiin. “Vahva” ateisti (“uskon varmasti, että Jumalaa ei ole”) en ole koskaan ollut, mutta eroa “heikon” ateismin (“en usko, että Jumalaa on”) ja “vahvan” agnostismin (“en usko, että Jumalan olemassaolosta voidaan sanoa varmasti mitään”) eroa olen tuonut voimallisestikin esiin. Kuvailen itseäni usein agnostiseksi ateistiksi. Tällä korostan sitä, että arvelen, että itselleni olisi täysin mahdollista — joskin, kuten yllä mainitsin, pelottavaa — olla myös agnostinen kristitty. (Tai joku muu. Puhun kristityistä uskovien stereotyyppinä lähinnä siksi, että se on ainoa uskonto jota tunnen kunnolla.) Minulle on ollut tärkeää paitsi olla ylläkuvatussa mielessä älyllisesti rehellinen ja rohkea omalla kohdallani myös vaatia sitä muilta.

En oikeastaan enää tiedä miksi.

Minun on edelleen vaikea puhua tietyistä asioista ihmisten kanssa, jotka näkemykseni mukaan kulkevat näissä asioissa laput silmillä, eivätkä osaa erottaa sitä mihin olisi kiva uskoa siitä mihin oikeasti voivat perustella uskovansa, mutta olen kai tullut sillä tavalla älyllisesti laiskaksi etten oikeastaan enää edes ymmärrä miksi kaikkien kanssa pitäisikään keskustella kaikesta.

sukulaisreissulla otettiin se valokuva
kaikilla oli hiukset kammattu
pienimmät pääsivät syliin
isoimmat hymyilivät
yhtä lähekkäin
ei varmaan oltu koskaan toiste

niin onnellisen näköinen perhe
miten niistä tulikin sellaisia kaikista?

(runotorstai)

Sähköisessä äänestyksessä jäi kolmessa kunnassa annettuja ääniä laskematta. Vihdissä asiasta on valitettu – Karkkilassa ja Kauniaisissa taas ei.

Siis anteeksi kuinka? Kuntalaisten äänistä osa jää vaaleissa laskematta, eikä koko kunnassa kukaan, ei äänestäjä, ei ehdokas, ei kunnanvaltuuston jäsen, ei yksikään virkamies, valita asiasta? Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Mitä ne siellä Karkkilassa ja Kauniaisissa oikein ajattelevat? Että aika sama, saatiin ny kuitenki ihan kiva valtuusto, ei kai sen nii väliä kuultiinko kaikkia kuntalaisia?

Minäkin olisin valittanut, vaikkei asia edes suoraan minua koskenut, mutta kämppis luki minulle intternetistä, että vaalituloksesta valittaakseen pitäisi olla jotenkin asianosainen.

MedOne on yritys, joka kuvailee itseään näin:

>Päätuotteitamme ovat perusterveydenhuollon palvelukokonaisuudet, päivystyspalvelut sekä vanhusten palveluasuminen. Tuotamme myös terveydenhuoltoalan henkilöstöpalveluita.

>Asiakkainamme on yli 360 kuntaa, sairaanhoitopiiriä ja lääkäriasemaa. MedOne-konsernin liikevaihto vuonna 2007 ylitti 100 miljoonaa euroa.

2007 verotietojen (ks. esim HS) mukaan MedOnen perustaja ja toimitusjohtaja Pertti Karjalainen ansaitsi viime vuonna pääomatuloina 22,3 miljoonaa euroa, siirtyen näin sijalle neljä sijalta 229 Suomen eniten pääomatuloja ansaitsevien listalla.

Jokainen voi nyt ihan kotonaan miettiä, jotta
1) oliko tämä se, mihin tarkoitti verorahojaan käytettävän viime kerroilla äänestäessään, ja
2) onko ihan oikeasti niin, että yksityistäminen tekee palvelut hinnaltaan kilpailukykyisiksi.

Toki voi olla niin, kuten kaveri ehdotti, että Pertti Karjalainen osaa johtaa niin hyvin, että kaikki tulee halvemmaksi vaikka hän saakin tällaiset tulot. Myös sen todennäköisyyden pohtiminen jätetään harjoitustehtäväksi.

(Selvennettäköön, että en varsinaisesti syytä ylläkuvatusta P. Karjalaista itseään.)