Perfect Balance

[ Posted by Janka Tue, 27 Jan 2009 19:29:03 GMT ]

Työtuhoseurasta taas, päivää. Sitä mä vaan soittelen, että oisitteko kiinnostunu tämmösestä flash-pelistä? Meillä ois nyt just tarjolla tämmönen yks, tää vastaa aika hyvin että mitä mä tän kuluttajaprofiilin perusteella ymmärsin mitä teidän tarpeet ois. Tässois tämmösiä aika hauskoja puzzleja, mitkä perustuu niinku painovoimaan, eikä vaadi semmosta kovin tarkkaa nyhräämistä. Nää on sillai kivoja, että nää voi ratkasta monella tavalla. Eikä oo mitään semmosia aikarajoja että pitäis just kauheen nopeasti osata, sellasestahan te ette tykänny. Että tätä kannattais nyt kyllä kokeilla. Tässon tämmönen aika kiva meditatiivinen musiikkiki niinku. Laitetaanko tulemaan?

Posted in  | Tags  | 2 comments

Losing my religion, part V: The way

[ Posted by Janka Mon, 26 Jan 2009 11:56:33 GMT ]

One:

>The way you can go isn’t the real way. The name you can say isn’t the real name.

> Heaven and earth begin in the unnamed: name’s the mother of the ten thousand things.

> Ursula LeGuin's version.">*

Two:

> No matter what part of the world we come from, we are all basically the same human beings. We all seek happiness and try to avoid suffering.

> *(Dalai Lama, e.g. in his Nobel Prize speech)

Three:

> So by their fruit you will know them.

> (The Bible, Matthew 7:20. International Standard Version.)

I was wrong in the previous part. This one was harder.

Posted in  | Tags , ,  | no comments

Tilinpäätös

[ Posted by Janka Sat, 24 Jan 2009 10:03:27 GMT ]

Marc kysyi minulta kadunko palaisinko kotiin jos pystyisin

ja me teimme taas luetteloita entisistä mukavuuksista virtuaalikaupat ja yliopistokampukset ulkoilmakahvilat ja pikaruokalat porealtaat metsämarjat, joulukinkut dominokeksit puusta tehdyt kirjat ja pilvet, voi

ne pilvet

Marc lähti ja minä jäin istumaan, mielessäni kaikki nämä vaikeat vuodet kaikki tämä raskas työ kaikki nälänhädät kaikki riidat ja pelon lietsoma raivo jokainen kuollut toveri

ei meistä kukaan tiennyt mihin lähdimme ei mitä uhrasimme emme me tienneet työstä mitään ihanteiden takia ei kuoltu me olimme nuoria ja hölmöjä me uskoimme itseemme ja rajaseuturomantiikkaan

tieteeseen ja filosofiaan

nyt kuuluvat käytävältä lastenlasten äänet iltakello kutsuu liittymään seuraan ruuan tuoksu saavuttaa perimmäisenkin asunnon tytär nauraa kulkiessaan oveni ohi

ei enää palkkoja ei hienoja autoja optioita ja osakkeita lentokoneita ja konferensseja kehityskeskusteluja Kioton sopimusta kolmatta öljykriisiä

kadunko? palaisinko kotiin?

jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt nyt uhraukset on jo tehty ja olen tullut vanhaksi olen kasvanut kiinni näihin kallioihin

ei minulla ole muuta kotia kuin tämä Punainen Mars, tämä osattomien planeetta

(runotorstai, 116. haaste)

Posted in  | Tags ,  | no comments

Pantu paljon vartijaksi

[ Posted by Janka Fri, 23 Jan 2009 10:25:45 GMT ]

Duodecim-lehden pääkirjoituksessa pohdittiin joku aika sitten tilannetta, jossa surureaktio tekee ihmisen työkyvyttömäksi, mutta kyseessä ei ole sairaus, vaan kulttuurissa normaali reaktio. Keskustelu on sittemmin jatkunut kommenteissa. Kuten väestö yleensä, myös moni lääkäri varmasti pitää esimerkiksi omaisen kuoleman aiheuttamaa surua ja lamaannusta hyväksyttävänä työstä poissaolon syynä ja tilanteena, jossa työnantajan pitäisi maksaa poissaoloajalta palkkaa, koska on selvää, että surun keskellä voi olla kohtuutonta vaatia ihmistä olemaan työkykyinen. Normaalilla myötätunnolla varustetun lääkärin siis epäilemättä tekisi varmasti mieli todistaa, että työkyvytön on tämä sureva henkilö. Toisaalta omaisen kuoleman aiheuttama suru ei todellakaan ole sairaus, ja lain mukaan työnantajan on maksettava palkkaa nimenomaan sairauspoissaoloista, ei muista sinänsä hyväksyttävistäkin poissaolon syistä. Eikä lääkärin pitäisi valehdella lääkärintodistuksissa. Mitä siis tehdä? Kutsuako surureaktiota vaikkapa sopeutumishäiriöksi tai vielä omituisempaa masennukseksi, vai jättääkö todistus kirjoittamatta tai kirjoittaa se ns. "Z-koodilla", joka ei sairausajan palkkaan oikeuta?

Sinänsä mukava eettinen ongelma, josta varmasti saadaan aikaan paljon keskustelua ja kiihtyneitä puheenvuoroja niin lääkäriseurojen keskustelupalstoilla kuin kandidaattien etiikan pienryhmäopetuksissakin. Mutta ongelmahan ei sinänsä ole lääkärien, vaan yhteiskunnan. Hyvässä tilanteessa lääkärin ei edes tarvitsisi pohtia tätä kysymystä, sillä lainsäädäntö vastaisi yleistä moraalikäsitystä. Lain muutokseen ei vain tunnu olevan paineita, sillä ajatus on, että "jos surun takia oikeesti on työkyvytön, niin voihan sit hakea lääkäriltä todistuksen".

Itse olen viimeisen vuoden aikana työssäni kirjoittanut todistuksen (kunniani ja omantuntoni kautta) mm. siitä, että:

  • seitsemänvuotias hahmotushäiriöinen lapsi joka hädin tuskin pystyy löytämään tiensä ulos koulusta eksymättä todellakin tarvitsee joko saattajan tai kyydin löytääksen koulusta 2 kilometrin päähän terapiaan.
  • on välttämätöntä, että kahdeksanvuotiaan lapsen käydessä ensimmäistä kertaa uudella lääkärillä huoltaja on saattamassa.
  • yhdeksänvuotias joka pelkää hysteerisesti vieraita ihmisiä ei voi yksin kulkea bussilla.
  • kymmenvuotias joka koululuokassa tarvitsee jatkuvasti henkilökohtaisen avustajan jotta pysyy aloillaan eikä heittäydy joko pelokkaaksi tai aggressiiviseksi tarvitsee aikuisen valvontaa myös välitunneilla ja iltapäivisin.
  • kaikki lapset tarvitsevat elämäänsä aikuisia, jotka huolehtivat heistä, ja joista lapset tietävät, että nämä tulevat huolehtimaan heistä jatkossakin.
  • kun lääkäri vuosi sitten sanoi, että hoito jatkuu kolme vuotta, se tosiaankin tarkoitti, että se jatkuu myös tänä vuonna.

On monta kertaa tullut olo, että sen leimasimen sijaan jossa lukee nimi, titteli ja SV-numero tarvitsisin toisen, jossa lukee suurin, ystävällisin kirjaimin "JÄRJEN KÄYTTÖ SALLITTU".

Toisaalta aivan toista äärimmäisyyttä edustaen olen lehdistä lukenut, että joidenkin ihmisten mielestä voisi olla kiva, jos aseenkantolupaa varten vaadittaisiin, että terveyskeskuslääkäri kirjoittaisi todistuksen, että tämä ihminen on mieleltään terve, antakaa vaan sille pyssy.

Lääkärillä tulee toki ilman muuta olla velvollisuus pyynnöstä todistaa siitä, mitä on vastaanotolla potilaasta todennut, ja miten arvioi tämän sairauden tai sen puutteen vaikuttavan potilaan suoriutumiseen arkielämässä ja työkykyyn. Mutta miksi nimenmaan lääkärin pitää todistaa asioista jotka jokainen tietää (surureaktio voi tehdä työkyvyttömäksi), jotka voidaan paremmin todistaa jonkun toisen toimesta (opettaja kai sen parhaiten osaa arvioida mikä hänen oppilaansa tarve jatkuvalle aikuisen ohjaukselle koulussa on), tai joita ei voi kuvitella kenenkään pystyvän mitenkään pitävästi todistamaan (tuleeko tämä ihminen hulluksi ensi vuonna ja ampuu vanhempansa, jos annamme sille pyssyn)?

Lääkärien ajatellaan usein olevan puolueettomia todistajia, jonkinlaisia kansakuntamme moraalisia selkärankoja, jotka tietävät enemmän ja näkevät tarkemmin kuin kukaan muu, ja joille ihmiset eivät valehtele. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Lääkärit ovat puolueellisia (useimmiten tiukasti potilaansa puolella), he eivät tiedä arki- ja työelämästä sen enempää kuin kukaan muukaan joka työkseen tapaa ihmisiä (vaikkapa poliisi, sosiaalityötenkijä, tai baarimikko), heillä ei ole mitään maagisia selvännäkökeinoja (jos poliisi ei puolen tunnin haastattelulla näe ihmisestä, että se on sillä lailla hullu, että sille ei kannata antaa pyssyä, ei sitä näe lääkärikään), ja ihmiset valehtelevat, salailevat, johtavat harhaan ja vääristelevät faktoja lääkärinvastaanotoilla aivan jatkuvasti (sekä tahallaan että häveliäisyyttään).

Yhteiskunnan, ei terveydenhuollon, on otettava vastuu moraalisista ja yhteisten rahojen käyttöä koskevista päätöksistä. Saako surun tai lapsen lääkärikäynnin takia olla poissa töistä, ja jos, niin palkalla vai palkatta? Hyväksytäänkö aseenkantolupia annettaessa se riski, että terveeltäkin vaikuttava ihminen saattaa tehdä aseellaan rikoksen? Mitä tukitoimia koulun on tarjottava levottomille lapsille? Muunmuassa näistä todistaminen ja päättäminen ei kuulu lääkärille; se kuuluu sinulle.

PS. Jos jotakuta kiinnostaa, oma vastaukseni ensimmäisen kappaleen eettiseen kysymykseen on F43.8 (Muu reaktio vaikeaan stressiin), Z63.4 (Lähiomaisen katoaminen tai kuolema). Samoin kaikki ylläluetellut järjen käyttö sallittu -henkiset todistukset olen pyydettäessä kirjoittanut. Omassa arvomaailmassani lääkärin velvollisuus katsoa potilaan etua päänsääntöisesti kumoaa kansalaisen velvollisuuden olla taivuttamatta lain kirjainta tai mukautumatta älyttömään byrokratiaan (joskaan ei velvollisuutta olla valehtelematta todistaessaan). Ennen käytin yhdistelmää F32.0 (Lievä masennustila) ja sopiva Z-koodi, mutta Duodecimin kirjoittelu avasi silmäni sille, että masennusdiagnoosi on lievänäkin nykyään sekä ylikäytetty että leimaava.

Posted in  | Tags , , ,  | no comments

Päivän piristyksiä

[ Posted by Janka Thu, 22 Jan 2009 18:51:47 GMT ]

Koskapa on mahdotonta kirjoittaa runoa planeetasta, kuten Runotorstai yrittää ehdotella, tarjoan välipalana suosituksia.

Näillä kolmella on minun mielessäni suuri yhteys, vaikkakaan en todellakaan osaa selittää mikä. Joku tietynlainen minimalistisuus ja omalaatuinen huumori se on, ilman ylenpalttista keveyttä aihevalinnoissa, ja yhdistettynä kuitenkin jonkinlaiseen häivähdykseen jotain syvempää, josta on vaikea päästä perille onko se kirjoittajan syvällistä viisautta vai kykenemättömyyttä ottaa ihan kaikkia vakavia asioita vakavasti.

Ja onko noilla sitten jotain eroa?

 

Posted in  | Tags  | no comments

Get a haircut and get a real job

[ Posted by Janka Wed, 21 Jan 2009 17:43:29 GMT ]

In a discussion following my rant (in Finnish, sorry—this is in English because the follow-up discussion was) on how schoolbooks are currently being bought (or, rather, not) by Finnish highscools I said something like "well, the book publishers then just have to get their hair cut and get a real job". Of course, someone saw that chat log later and asked later whether I seriously think book publishing is not a real job.

Of course I do not.

For me, a real job is not about what you do, it is why you do it, and what does it accomplish. Book-publishing can be a real job, if it is about publishing quality editions of good books and getting them for people to read, or about publishing textbooks cheap and getting them to those who cannot afford extra, or about trying to reduce the use of dead trees by publishing more ebooks, or whatever else that is actually useful to and needed by someone other than yourself needing the money they pay you for it. It is not a real job if what you do is publish new editions of textbooks where the subject matter has not changed every two years and make your living out of cheating people into believing they need those new editions.

Science is not a real job if you do it for your career or as a nice way to get a salary while allowed to idle around and read about and play around with interesting things. It is a real job if you do it out of a genuine interest to further our shared understanding or because some specific problem needs a solution that does not exist yet (idling and playing around might be a good tool for finding that solution, of course). Marketing is a real job if it is about informing people about advances or opportunities in things they feel they need; it is not a real job if it is about inventing needs that people do not yet have and doing propaganda to make people believe they have them. Living alone as a hermit in the forest and growing your own food is not a real job, though it probably is a whole lot of work; keeping a farm to raise your family on is a real job. It is easier to have a real job being a doctor or a teacher or an artist or indeed a farmer—but it is also possible to be any of those without it being a real job, because real jobs are not about your job description, they are about whether you contribute.

Some people do not want a real job. That is fine, as long as they are happy and someone wants to pay to them for the unreal ones, or they can grow their own food, or are rich enough.

Some people cannot get a real job even if they want to, but need to finance their food and housing and clothes by wage-slavery to imaginary purposes. That is not fine.

 (No, I do not really have anything against long hair, either. That part is a joke, or rather, a lyrics quotation.)

Posted in  | Tags , ,  | 2 comments

Losing my religion, part IV: What do I know?

[ Posted by Janka Sat, 06 Dec 2008 10:50:22 GMT ]

This is probably the hardest of the parts of this series to write. And in addition, it goes out in English, because it has a target audience of two (hi guys!) who do not speak Finnish. Not that the hardest part is the language.

Rant about basic and profound philosophical concepts by someone with very little training in philosophy follows. You have been warned.

The one, and only, universal truth is that we cannot know anything. In the end, everything we know is filtered through our senses and our internal representations and interpretations of those sensations. There is no way whatsoever to prove that anything outside my mind exists. In fact, even "I think, therefore I am" is not true—my current feeling of continuity of "my" self could be an illusion, and I would have no way to know. So, the best we can do is "I think, therefore something exists".

While blaming your favourite argument opponent for not realizing the above, in my experience what separates worldviews is not disagreements on it. I do not think I have raised this point with anyone above age 15 who would not have agreed with it, at least in principle. Most fervently religious people I know agree with it as well as do most jealously scientifically-minded atheists. What separates worldviews is what you do with it.

On the very basic level, there is two ways to treat this problem of not knowing. (Well, in addition to totally ignoring it and making a choice without being conscious about it, and then changing your mind as it suits your purposes.)

Either, you can say that since we cannot know, the question of real truth values of beliefs is not meaningful. You can still discuss how useful beliefs seem to be for some specific purpose such as a person’s happiness or his/her experience of being able to predict what happens, but "truth" becomes totally subjective, a question of whether something is true for a particular person. Belief or "inner certainty" constitute proof as good as any—for the person with the certainty, though not necessarily for others.

Or, you can say that while our senses are not reliable, they still "very likely" correspond at least partly to some real, external reality, and then start figuring out what we can (and cannot) guess about that reality given that this basic assumption of it existing and interacting at least with some predictability with our internal realities holds. Of course, if you are honest, the answer boils down to "not a whole lot", but you can still argue it is better than nothing. The concept of "truth" becomes external to the concept of an observer, and at least somewhat testable even if in the end unknowable. Of course, truth-values of a lot of things we experience are still irrelevant (to us, or in general). 

This is, naturally, a simplification. But the major point I am trying to make that this is a choice. There is nothing you can experience to say which stance is the true one. The first one has the advantage that it can "explain" the latter - my taking the latter stance is simply my subjective truth, the absolute truth value of which is irrelevant. The second one has the advantage that it actually fits to how we experience the world - it is very hard for a human being to really to work from the assumption that there are no "facts". But it is, in the end, an arbitrary choice.

People have told me that since there is this underlying arbitrary choice, a scientific worldview - which the latter, in my opinion, leads to - is nothing but another religion. I do not think that this is true. It could be true if religions honestly admitted that they take the first choice, but in my experience they rarely do. I suppose most religions developed in conditions where the "what can we really know" was not a relevant question, and so the conscious choice was never made. In addition, I also feel that statement belittles religions. Religions have social, mystical, and historical dimensions that you cannot simply reduce to a "worldview that includes some irrational elements". "A worldview that includes some irrational elements" is simply that—a worldview.

Any worldview. 

Like you probably have guessed, I have chosen to assume - assume, not believe - that our senses give us very distorted but still somewhat predictable information of a very real external reality, and that the concept of "truth" is not completely subjective. That assumption is arbitrary and I make it partly for simply esthetic preferences. But since I have chosen to make it, I do my best to stick to it.

 

Posted in  | Tags , , ,  | no comments

Ei se ole hullu joka pyytää

[ Posted by Janka Sun, 18 Jan 2009 10:35:43 GMT ]

Metro-lehdessä (linkittäisin, jos tietäisin minne) kirjoitettiin, että lukiolaisten liitto pitää erittäin hyvänä ideana, että kouluihin voitaisiin perustaa kirjastoja, joista vähävaraiset oppilaat voisivat lainata kurssikirjoja. Kurssikirjat kun voivat maksaa pelkästään pakollisten kurssien osalta jopa 800-900 euroa per vuosi, ja kirjaston kirjoja voitaisiin varmastikin käyttää ainakin kolme vuotta.

Kolme vuotta? Mitä helvettiä nyt taas? Jotkut alat kyllä muuttuvat, mutta kyllä kai esimerkiksi matematiikan, mekaniikan, kirkkohistorian tai ranskan kieliopin kirjan eliniän täytyy hyvin pidettynä olla kolmea vuotta pitempi.

Ei perusongelma nyt taida ollenkaan olla se, että kirjoja pitää olla ja ne maksavat, vaan se, että joku hullu on keksinyt, että kirjoista pitää ottaa uusi painos joka toinen vuosi ja myydä sitten kaikille uudet kirjat puolentoista kuukauden käyttöä varten – ja ennen kaikkea se, että toiset hullut ostavat.

Minun (äärivasemmistolaisen, ks. edellinen merkintä) järkeni sanoo, että oppikirja on oppikirja ja harvan alan perusoletukset muuttuvat niin paljon vuosikymmenessäkään, että tarvitsisi saada uutta kirjaa. Kirja ostetaan koululle kerran, sitä pidetään hyvin, ja käytetään uudelleen, ja uusi kirja ostetaan kun koko teos on auttamattomasti vanhentunut tai kirja niin kulunut, ettei sitä enää voi lukea.

Jos kirjassa on selvä virhe, jonka takia painos pitää välttämättä uusia, niin ilman muuta pitäisi olla kirjan kustantajan velvollisuus toimittaa kirjan ostajille uusi, korjattu laitos veloituksetta. Jos on pienempiä virheitä, voi päästä sillä, että toimittaa A4:n johon korjaukset on printattu. Tai vaikka laittaa sen webbiin ja kirjan käyttäjät voivat sen sieltä tulostella.

Jos oppilas ei pidä kirjaa hyvin,  korvaa hän sen koululle. Jos joku snobistisista syistä haluaa ostaa oman kirjan eikä käyttää koulun romuja, tehköön hän sen. Sen, että vanhaa painosta ei välttämättä enää saa, ei pitäisi olla mikään ongelma. Nykyäänhän koulu usein ilmoittaa, että käytetään uusinta painosta, mutta vanhatkin painokset kelpaavat, mikäli sitä ja tätä. Yhtä hyvin varmasti voitaisiin ilmoittaa, että käytetään vanhaa painosta, mutta jos sitä ei enää saa, uudemmatkin varmaan käyvät.

Jaa että mistäkö rahat näihin oppikirjoihin tulisivat? No verovaroista tietysti! Pikaisen kurssitarjonnan määrien ja kirjojen hintojen Googlaamisen perusteella laskujeni mukaan tarvittaisiin kolmensadan oppilaan lukiossa, jossa maksimiryhmäkoko on kolmekymmentä, noin sata euroa / opiskelija / vuosi, jotta voitaisiin keskimäärin viiden vuoden välein hankkia jokaiselle kurssille uudet kirjat. (Käytännössä lienisi fiksuinta hankkia useammin uusia kirjoja viime vuosikymmenten historiaa ja nopeasti kehittyviä tieteenaloja varten, ja harvemmin perusmatematiikkaa tai kielioppeja.) Rahaa jäisi vielä vähän ylikin vanhingoittuneiden kappaleiden korvaamiseen ja vaikka vihkoihin tai opettajien ihan itse ihan omia opetettaviaan varten suunnittelemien lisämonisteiden kopioimiseen.Tämä lienee oppilaan vuodessa aiheuttamissa kustannuksissa kovin marginaalinen määrä.

Mikäli verorahoitus on liian vasemmistolaista, kerättäköön raha oppilaiden vanhemmilta. On se vähemmän kuitenkin kuin kahdeksansataa.

Posted in  | Tags , , ,  | 5 comments

Uusi vuosi ja uudet kujeet

[ Posted by Janka Sun, 18 Jan 2009 11:45:32 GMT ]

Luulitte varmaan, etten palaa enää tänä vuonna, mutta palasinpa kuitenkin. Uusvanhan perinteen mukaan uus teema, mutta ei uutta blogia kokonaan. Teemakin on taas Typogardenista, eikä itse askarreltu. Putosin CSS:n kelkasta joskus 3 vuotta sitten, enkä viitsi enää kavuta takaisin.

Jotain lupauksia on myös tapana tässä vaiheessa. Mielessä on päällimmäisenä lähinnä semmoisia aivan tavallisia kuten uni ja ruoka. Ynnä erilaiset juomat, lähinnä kahvi ja alkoholi.

Toivon myös, että 2009 tuo tullessaan muutoksia. Jos vuoden kuluttua olen samassa tilanteessa kaikin puolin kuin nyt, olen sekä hämmästynyt että pettynyt. Valitettavasti toivotuimmat muutokset ovat sellaisia, että ne eivät tapahdu, vaan pitää itse tehdä. Kirjoittaisin tästä enemmänkin, mutta osasta ajatuksia olisi kohteliasta kertoa ensin pomoilleni ja toiset on ikään kuin liian yksityisluonteisia julkiseen blogiin ainakaan vielä, joten jääköön nyt tällä kertaa. Sanonpahan vaan, että stay tuned.

Yleisemmällä tasolla vuosi alkaa kokemuksella siitä, että maailmassa on liikaa vikoja. Erityisesti tuntuu, että niitä on sosiaalityössä ja lastensuojelulaitoksissa ja psykiatrisilla osastoilla ja yksityisissä kodeissa ja ehjissäkin perheissä, ja en nyt todellakaan tarkoita vioilla niitä lapsia ja vanhempia. Vähemmän kriittisiä vikoja on myös yliopistoissa, tieteen rahoittajatahoissa, opetusministeriössä, luentosaleissa ja opiskelija-asuntoloissa, enkä taaskaan tarkoita tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita, sekä ainakin julkisessa liikenteessä, kirjastoissa, terveysasemilla, puistoissa ja lastentarhoissa. Lisäksi epäilen, vaikka suoraan en kokemuksesta tiedäkään, että samantyyppisiä vikoja on myös ns. kaupallisella sektorilla.

En tiedä mikä tätä yhteiskuntaa tai meitä ihmisiä vaivaa, kun jokaikinen meistä kai elää rikkaammin kuin ruhtinaat viisisataa vuotta sitten, ja silti muka varaa ei ole mihinkään. Ehkä se on sitä, että todellinen rikkaus ei oikeasti koskaan ole ollut ylenpalttisesti maallista hyvää, vaan mahdollisuus käyttää aikaa, ja me olemme menneet ja vaihtaneet kaiken aikamme materiaan. Kannattiko?

Tein vuoden alun kunniaksi myös poliittisen kompassin uudestaan ja sain pisteitä -8.4/-6.5, joka tarkoittaa, että mm. Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Dalai Lama ovat ilmeisesti kaikki maltillisempia kuin minä, ja lisäksi sitä, että poliittinen ajatteluni on vuoden aikana radikalisoitunut huomattavasti. Puolueen jäsenkirja on vakavasti harkinnassa – kunhan keksin minkä. Toivoisinpa, että voisin jotenkinSelvittelen mahdollisuutta houkutella Suomen kansanedustajat tekemään tuon testin ja näyttää tulokset kansalle, tai vaihtoehtoisesti ainakin analysoida puolueiden näkemyksiä. Stay tuned siitäkin.

Lisäksi henkilökohtaisessa kehitysohjelmassani on kulutuksen vähentämisen jatkaminen. Maalämmön myötä taloyhtiömme on päässyt energiatehokkuuden parhaaseen A-ryhmään. Vaatteita ja muuta romua olen ostanut viime vuonna lähinnä vain todella oikeaan tarpeeseen. En juuri koskaan enää osta ruokaa niin, etten tietäisi alkuperämaata, ja olisi tarkastanut löytyisikö kaupasta lähempääkin tuotu tai luonnonmukaisemmin kasvatettu vaihtoehto. Olen löytänyt kirjaston. Nyt etsin hyvää sähkökirjaa. Jatkan yrityksiäni selvittää mikä ruuassa oikeasti kuluttaa jotain muuta enemmän. Yritän jälleen lopettaa pahan tapani olla sammuttamatta tietokone kun menen nukkumaan (miten se onkin muka niin vaikeaa odottaa sitä käynnistymistä?). Mietin ratkaisuja vähentää syömistä ulkona.

Eiköhän tuo nyt riitä.

Blogin päivittämisestä en lupaa mitään.

 

Posted in  | Tags , , , , , ,  | 2 comments