Minkä kirjoitin
Posted by Jaana Wessman Sat, 09 Feb 2008 12:55:00 GMT
Olen piinallisen tietoinen blogin päivittymisvälien pitenemisestä. Erityisesti Merteniltä saatujen kukkasten jälkeen tämä tuntuu tietysti yleisön pettämiseltä ja muutenkin huonon ihmisen kategoriaan joutumiselta.
Totuus on kuitenkin se, että minun on ollut viime viikkoina vähän vaikea päättää, mistä ja miten voin uuden työn alettua kirjoittaa. Nykyäänhän on ihan päivänselvää, että ihmiset Googlaavat lääkäreitään ja lastensa lääkäreitä, ja kun en ole koskaan halunnut enkä vieläkään halua kirjoittaa täysin anonyyminä, on siis päivänselvää, että se mitä täällä kirjoitan vaikuttaa suhteisiini ammattia harjoittaessa.
Tietysti päivänselvää on, että kenenkään potilaan asioista en voi mitään mainita, eikä mahdollinen anonyymiys tähän millään lailla vaikuttaisi. Mutta tämän tervejärkisen rajanvedon jälkeen jää vielä paljon harmaata aluetta. Ensinnäkin on asioita, jotka eivät suoraan koske ketään tiettyä potilasta, mutta koskevat systeemiä tai yhteiskuntaa tai sairauksia yleensä sellaisella tavalla, että potilaiden ja vanhempien kanssa keskustelisin niistä mieluummin henkilökohtaisesti kuin julkisella forumilla. Toiseksi on asioita, jotka eivät koske suoraan ketään tiettyä potilasta, mutta jotka olisi helppo tulkita koskemaan, ihan vain siksi, että ne ovat tietyllä tavalla yleisinhimillisiä. Esimerkiksi jotkut viime vuoden runoni ovat sellaisia, että jos ne nyt julkaisisin, olisi ihan mahdollista, että joku Googlaamalla tänne päätynyt lukija kokisi, että mitä hittoa, sehän kirjoittaa meidän pojasta!
Ongelma on se, että mieleeni on viime aikoina tullut aika vähän kirjoitettavia asioita, jotka eivät olisi tuolla harmaalla alueella jollain tavalla.
Mutta sillä uhallakin.
Tällähän on pitkä historia
Se sanoo
Ei ihmisten voi olettaa
noin vain antavan anteeksi
Ei voi
Siitä olen samaa mieltä
Mutta itse sanoisin historiaksi
vain asioita jotka ovat ohi
Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen, kun itse aloitin bloggaamisen ja mietin, ryhdynkö siihen omalla nimellä vai nimimerkillä, ja juuri noiden mainitsemiesi syiden takia valitsin nimimerkin. Jos on julkisessa tehtävässä, ja varsinkin tekemisissä ihmisten kanssa, niin tuota harmaata aluetta on todella paljon, niin kuin kirjoitit, ja ihmisillä on taipumus hakea faktaa fiktion takaa. Se tuntuu olevan luontainen tarve -halu uskoa, että kaikki on totta, ei vain keksittyä. Kirjoittavana ihmisenä on tottunut siihen, että tutut ja ystävät ja muutkin yrittävät nähdä itseään teksteissäni. Nimimerkki antaa kirjoittamisen vapauden, vaikka kaikki mitä kirjoittaa olisikin ja onkin fiktiota. Nimimerkki on myös käyntikortti eli puskista huuteluun nimimerkkikään ei anna lupaa.
Eli historian voi myös katkaista. Kuten virkkeen jäljessä on piste ja tulee jotakin uutta.
Niin. Itselleni ne syyt miksi en halua kirjoittaa täysin anonyyminä ovat kuitenkin edelleen nekin voimassa. Täytyy vähän pohtia tätä vielä.
Täysi anonyymiys on vaikea saavuttaa. Silloin on kai oikeastaan vältettävä myös kertomasta kellekkään tutulle, että "tämä on mun blogi", jotta nämä eivät vahingossa kommentoisi blogia tavalla, joka tekee siitä tunnistettavan. Blogi on tuolloin foorumina aivan toisenlainen, IMO. ... Vai olenko minä vain ylivarovainen.
Täysi anonyymiys on minusta myös siitä hankalaa, että jos ei kerro kenellekään tutulle, sille on vaikea saada lukijoita. Ei niin, että se lukijoiden määrä olisi mitenkään kovin tärkeä mittari, mutta kyllä minä tykkään ajatella, että joku noita minun julkisia kirjoituksiani lukee. Varsinkin anonyyminä kirjotettaessa lienee jotain sanottavaa, minkä takia on sitten anonyymi. Yritin tuossa kirjoittaa anonyymia blogia noin vuosi sitten, mutta ei sitä jaksanut, kun palaute oli hieman olematonta, enkä osannut sitä missään mainostaa niin ettei sitä voisi yhdistää minuun.