Losing my religion, osa III: Losing my religion
[ Posted by Janka ]
En tarkkaan ottaen muista koska lapsuuden uskoni kuoli pois.
Muistan äitini kertoneen minulle jo aika pienenä tarinan viidestä sokeasta miehestä ja elefantista: olipa kerran viisi sokeaa miestä, jotka eivät olleet koskaan tavanneet elefanttia. He kiistelivät kovasti siitä, minkälainen elefantti oli, kunnes eräänä päivänä pääsivät elefanttia taputtelemaan. Ensimmäinen mies taputti elefanttia kylkeen ja sanoi: “Nyt ymmärrän, elefantti on kuin kallio!” Toinen mies tunnusteli elefantin jalkaa ja sanoi: “Nyt ymmärrän! Elefantti on kuin suuri puu!” Kolmas mies kosketti elefanttia korvaan ja sanoi: “Elefantti on litteä kuin tuulessa heiluva lehti, mutta paljon suurempi.” Neljäs mies tunnusteli elefantin häntää ja sanoi: “Elefantti on kuin köysi!” Ja viides mies tunnusteli elefantin kärsää ja sanoi: “Ei ei, olette kaikki väärässä! Elefantti on kuin suuri käärme!” Ja niin he kiistelevät elefantin olemuksesta edelleen.
Muistan myös, että rippikoulupastorini uhkasi ettei päästä minua ehtoolliselle, koska olin niin harhaoppinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kieltää, koskapa uskonkappaleita käsittelevässä kokeessa laskettelin kaikki pilkulleen luterilaisen opin mukaan ja siteerasin relevantit raamatunkohdat päälle. En pitänyt sitä epärehellisyytenä, koska ymmärrykseni mukaan kokeessa testattiin nimenomaan luterilaisen opin tuntemusta, ei omaa vakaumustani.
Konfirmaatiossa jätin kuitenkin ensimmäisen kerran uskontunnustuksen lukematta kirkossa, enkä ole sitä sen jälkeen ääneen lausunut. Tätä tuskin kukaan huomasi silloin, mutta sukujuhlissa olen huomannut, että hiljaisten joukkoon on sittemmin liittynyt yksi ja toinen. Ei meillä ole ollut tapana tällaisista puhua, eikä kenellekään vaikuta tuottavan vaikeuksia osallistua jumalanpalvelukseen ja virsien veisaamisesta taidamme moni tykätäkin. Jumalanpalveluksissa nousemme seisomaan ja painamme päämme oikeina hetkinä, eikä hiljaisuus minusta tunnu mielenosoitukselliselta. Ennemminkin siinä on kunnioitusta niitä kohtaan, joille rituaali oikeasti merkitsee jotain. Elämän isoissa asioissa – syntymissä, liitoissa, aikuistumisissa ja hautajaisissa – voi olla mukana riippumatta siitä, minkä uskon, jos minkään, mukaan rituaalit suoritetaan, ja seremoniat voivat koskettaa vaikka niiden vakaumuksellista pohjaa ei jakaisikaan.
Kauan rippikoulun jälkeen kuuluin vielä kirkkoon. Entinen mieheni ja minut on jopa vihitty kirkossa, joskin siinä vaiheessa jo toivoin, että vihkimistä edeltävässä keskustelussa pastori ymmärtäisi olla kysymättä kovin syvällisiä henkilökohtaisesta uskostani, minkä hän kyllä ymmärsikin. Tietty uskonto vaihtui pikkuhiljaa käsitykseen kaikkien uskontojen tasavertaisuudesta ja sitten uskonnon jäämiseen kokonaan pois omasta maailmankatsomuksestani. Päätös erota kirkosta tuli hiljalleen omia aikojaan, mitään suurempaa äkillistä pesäeroa tai syvällistä maailmankuvan murtumista en muista kokeneeni. Kasvoin uskonnosta erilleen vähän niin kuin mainitusta entisestä miehestäkin. Kasvoin aikuiseksi, aloin pitää eri asioita tärkeänä. Molemmista eroista suurimman närkästyksen on esittänyt äitini—joka käsittääkseni ei ollut rakastunut mieheeni sen paremmin kuin on puhdasoppinen luterilainenkaan. Eikä hänkään käsittääkseni näistä enää jaksa kantaa kaunaa.
Tietynlainen älyllinen rehellisyys on “aina” ollut minulle tärkeää. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmisellä ei ole perusteita sanoa tietävänsä varmasti, mutta silti käyttäytyy niin kuin olisi tietävinään. Pystyn jollain tasolla kuvittelemaan, että valitsisin kristinuskon, vaikka en sitä pystykään pitämään millään perusteella totena, mutta tämä ajatus on minusta lähinnä pelottava, hulluksi tulemiseen verrattava. Uskova luultavasti kuvailisi tunteitani sanomalla, että Jumala kutsuu minua, mutta minä vastustan, ja pelkään ottaa Häntä vastaan. Itse kuvailisin, että uskonnon ajatus on minulle houkutteleva, mutta en halua uskonnon olevan henkistä karkkia, josta tulee hyvä maku suuhun mutta joka ei täytä vatsaa—en halua hyvää oloa, jos se tarkoittaa, että minun on hyväksyttävä totena asioita, joita ei voida toteen näyttää.
(Edellinen on tietysti eri asia kuin väittää, että minulla ei olisi mitään uskomuksia tai käsityksiä, jotka eivät perustu raakaan näyttöön. Tottakai on—kaikilla on. Itse asiassa jos oikein saivarrellaan, meillä ei muuta olekaan. Tästä lisää kirjoitussarjan seuraavassa osassa.)
Minun on myös vaikea hyväksyä tietynlaista agnostismia, sellaista, joka sanoo, että yhtä hyvin Jumala voi olla kuin olla olematta. Tulkinta, että koska ei voida tietää varmasti, ei asian uskottavuudesta voida sanoa mitään, on minulle vieras. Jos edellinen on älyllistä epärehellisyyttä, tämä tuntuu älylliseltä pelkuruudelta. Yleensä toteamme, että jos asian X (esimerkiksi saunatonttu, sappinesteiden aiheuttama masennus, ihmisiä abduktoiva suurisilmäinen alien tai suomalaisena kaupankassana inkarnoituva egyptiläinen prinsessa) olemassaolosta ei voida esittää mitään muita todisteita kuin perinnetarinat ja mielensisäiset kokemukset, on aika luultavaa, että asiaa X ei ole olemassa. Jostain syystä Jumalaan on monien vaikea ottaa samanlaista kantaa, vaan ennemmin päättely on, että koska mitään todisteita puolesta tai vastaan ei ole, Jumala ehkä on tai ehkä ei. Tätä en ymmärrä, ellei syynä sitten ole liioiteltu hienotunteisuus Jumalaan uskovia kohtaan (hienotunteisuus, jota alienien abduktoimille tai entiseen elämäänsä egyptiläisinä prinsessoina uskoville ei jostain syystä vastaavasti suoda).
Nämä ongelmat johtivat jossain vaiheessa kohdallani aika holtittomaankin ateismiin. “Vahva” ateisti (“uskon varmasti, että Jumalaa ei ole”) en ole koskaan ollut, mutta eroa “heikon” ateismin (“en usko, että Jumalaa on”) ja “vahvan” agnostismin (“en usko, että Jumalan olemassaolosta voidaan sanoa varmasti mitään”) eroa olen tuonut voimallisestikin esiin. Kuvailen itseäni usein agnostiseksi ateistiksi. Tällä korostan sitä, että arvelen, että itselleni olisi täysin mahdollista - joskin, kuten yllä mainitsin, pelottavaa - olla myös agnostinen kristitty. (Tai joku muu. Puhun kristityistä uskovien stereotyyppinä lähinnä siksi, että se on ainoa uskonto jota tunnen kunnolla.) Minulle on ollut tärkeää paitsi olla ylläkuvatussa mielessä älyllisesti rehellinen ja rohkea omalla kohdallani myös vaatia sitä muilta.
En oikeastaan enää tiedä miksi.
Minun on edelleen vaikea puhua tietyistä asioista ihmisten kanssa, jotka näkemykseni mukaan kulkevat näissä asioissa laput silmillä, eivätkä osaa erottaa sitä mihin olisi kiva uskoa siitä mihin oikeasti voivat perustella uskovansa, mutta olen kai tullut sillä tavalla älyllisesti laiskaksi etten oikeastaan enää edes ymmärrä miksi kaikkien kanssa pitäisikään keskustella kaikesta.
