Valitsemisesta vielä 5
Palatakseni jälleen kerran elämänvalinta-asiaan, se mitä luullakseni yritin jossain vaiheessa sanoa ja epäonnistuin on se, että valinnoissa on kyse lyhyellä tähtäimellä valikoinnista ja pitkällä tähtäimellä vaihtoehtojen hylkäämisestä.
Lyhyellä tähtäimellä asioita voi jollaisellakin todennäköisyydellä ennustaa. Tietysti voi tapahtua vaikka mikä onnettomuus, mutta silti kuitenkin päättämällä olla tekemättä asialle mitään valitsemme joka päivä tähän päivään ja suurella todennäköisyydellä huomiseenkin tietyt realiteetit niiden joukosta, joita elämässämme eilenkin oli: työn, puolison, harrastuksen. Jos en sano tänään siipalle, että suksikoon kuuseen, niin olen tehnyt valinnan olla ainakin seuraavan minuutin ja suurella todennäköisyydellä seuraavan päivänkin hänen kanssaan. Ihan itse, minä. Eikä se ole itsestäänselvää, vaikka joskus siltä tuntuukin.
Pitkällä tähtäimellä kyse on siitä, että tietyt tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät niinkään tee asioita mahdollisiksi, vaan joitain toisia asioita mahdottomiksi. Se, että päätän lukea pääsykokeisiin, ei millään lailla takaa haluaamani opiskelupaikkaa tänä vuonna. Se, että päätän olla edes ilmoittautumatta valintaan, takuulla takaa, että opinnot eivät ala ensi syksynä. Siitä, että hakeudun tiettyyn työpaikkaan ei millään varmuudella seuraa, että olen alalla viiden vuoden päästä – mutta siitä seuraa kyllä, että en ole ensi kuussa jossain aivan toisessa toisessa työssä. Jos laiskottelen tänään, en välttämättä ole yhtään pirteämpi huomenna, mutta vessa on edelleen pesemättä. Toisaalta jos ryhdyn siivoamaan, niin en takuulla ole levännyt… mutta vessa saattaa silti jäädä sotkuiseksi, jos sattuu jotain ja työ jää huonosti tehdyksi.
Toinen tieteellisen työni ohjaajista neuvoo aina tekemään uravalinnat niin, että mahdollisimman monta ovea pysyy avoimena, ja silloin kun se ei ole mahdollista, miettimään huolellisesti sitä mitkä ovet menevät lopullisesti kiinni. Tämä ei tarkoittane, etteikö ovia koskaan pidä sulkea – mutta olisi hyvä tehdä se tietoisesti.
Muutos ei ainakaan vielä harmita.
Kerro sun uudesta työstä jotain jooko?
Ittestä tuntuu että on tosiaan tullut vedettyä ihan liian monta ovea kiinni, ja nyt ei voi muuta kuin tehdä just sitä yhtä asiaa ja kulkea sitä yhtä polkua mikä on edessä. Tää koskee paitsi töitä myös elämää muutenkin.
Minä naiivi en taida uskoa noihin sulkeutuviin oviin. Asioista tulee vain vaikeampia aikaisemmista valinnoista johtuen ja tietoisesti tai tiedostamatta lasketaan paljonko vaivaa viitsitään nähdä.
“Choose life. Choose a job. Choose a career. Choose a family. Choose a fucking big television, Choose washing machines, cars, compact disc players, and electrical tin openers. Choose good health, low cholesterol and dental insurance. Choose fixed- interest mortgage repayments. Choose a starter home. Choose your friends. Choose leisure wear and matching luggage. Choose a three piece suite on hire purchase in a range of fucking fabrics. Choose DIY and wondering who you are on a Sunday morning. Choose sitting on that couch watching mind-numbing sprit- crushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth. Choose rotting away at the end of it all, pishing you last in a miserable home, nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked-up brats you have spawned to replace yourself. Choose your future. Choose life… But why would I want to do a thing like that?”
yoe, kysy joskus ircissä, kerron mielellään.
viu, vaikka toki on niin, että välttämättä mikään ovi ei sulkeudu ihan lopullisesti, niin on myös niin, että aika kuluu koko ajan. Jos en mene tänä vuonna TKK:n pääsykokeisiin, en ole ensi syksynä opiskelemassa TKK:lla, mikä tarkoittaa, että on lopullisesti mahdotonta minun olla TKK:n opiskelija sen ikäisenä kuin olen ensi syksynä. Tämähän ei ole sinänsä mikään katastrofi… mutta se on jotain mitä pitää ymmärtää.
Trainspottingin iskulauseessa on kyse myös nimenomaan siitä, että elämän, työn, ja uran valitseminen on tehnyt joitain muita asioita mahdottomiksi.
Viun kommenttiin sanoakseni: Joitain mahdollisuuksia saa todennäköisesti vain kerran elämässään. Pohtiessani viime keväänä, mihin vapaa-aikani pistän, tulin siihen tulokseen, että tuskinpa sitä levytyssopimusta kovin montaa kertaa elämässä heilutellaan nenän edessä. Väitöskirjan sen sijaan voin tehdä myöhemminkin. Ts. joku ovi voi aika lailla todennäköisesti mennä kiinni, jos sitä jalkaa ei tunge väliin sillä hetkellä, kun sitä on hienoisesti raotettu. Kaikki mahdollisuudet eivät ole vain itsestä ja omasta vaivannäöstä kiinni, vaan jotkut tilaisuudet oikeasti riippuvat myös siitä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Jännää sinänsä, että yhdellä omaa työtäni ohjaavalla on tavallaan ihan päinvastainen asenne. Kun olen kysynyt sitä, miten saa aikaiseksi asioita, mieleenpainuvin neuvo on ollut se, että pitää opetella luopumaan asioista.
Olen luopunut monesta asiasta ja vieläkin on sellainen olo, että vielä useammasta tulen vielä luopumaan.
Hän siis ei usko (enkä minäkään), että tässä vaiheessa opintoja kannattaisi pitää mahdollisimman monta ovea avoimena. Sen sijaan ainakin itselleni on tärkeää fokusoida itseni juuri nyt yhteen tai pariin aiheeseen riippumatta siitä, kuinka moni sellaisista jutuista nyt sitten olisi kiinnostunut. Voinhan aina opetella uuden alueen – mikä on toki oman alan sisällä helpompaa kuin oman alan ulkopuolella.
Ja yoea kaiuttaakseni, kerro uudesta työstä, kerro.