Janka's log

Dear fellow first-worlder,

You are not being brainwashed by media (1). Someone paying you a salary, with legally guaranteed right to negotiate for a better contract, is not a form of modern slavery (2). Medicine is not a conspiracy to poison you or your kids, and our culture is far from being uncaring about children's welfare (3). Local newspaper website refusing to post your latests misspelled flame and commercial TV Channels only broadcasting inane reality shows is not censorship (4). So get a frigging clue and some sense of proportion,

Thanks,

J

(1) North Koreans are
(2) This is
(3) In fact, we save their lives
(4) China has the real thing

(Reposted from a Facebook status in June)

Synnytin vastikään lapsen. Nykyäänhän lapsivuodeosastoilla on tapana, että äidit, tai joissain tapauksissa vanhemmat, hoitavat vauvaa alusta asti niin sanotussa vierihoidossa. Periaatteena tämä on yksinomaan hyvä juttu enkä tosiaankaan toivo paluuta vanhanaikaisiin vauvaloihin ja tiukkoihin neljän tunnin syöttöväleihin. Asian tiimoilta toisaalla internetissä syntyneessä keskustelussa pisti kuitenkin silmään eräs asia. Keskustelussa pohdittiin lapsivuodeosaston merkitystä; onko siinä kyse vain lääketieteellisesti tarpeellisesta hoidosta ja tarkkailusta, vai onko aika tarkoitettu myös sinänsä perusterveen äidin toipumiseen synnytyksestä, ja missä määrin hoitohenkilökunnan pitäisi auttaa jälkimmäisessä. Auttaahan voisi esimerkiksi ottamalla äidin pyynnöstä vauvaa hoidettavaksi joksikin aikaa, jotta äiti saa levätä ja käydä suihkussa rauhassa. Henkilökuntaan kuuluva ihminen kommentoi, että ensinnäkin resurssit ovat niin rajalliset, että jälkimmäistä on usein vaikea tehdä vaikka haluaisi. Ja että toisaalta tarkoitus tukea äitejä hoitamaan vauva itse, koska niinhän sitten kotonakin täytyy tehdä.

Ensimmäinen seikka nyt on ihan politiikkaa. Resurssien tällaisilla osastoilla pitäisi olla riittävät niin, että hoitajille jää luppoaikaakin, tai aikaa tehdä muutakin kuin kaikkein kiireellisemmät hommat - koska jos kenelläkään hoitajalla koskaan ole vapaata hetkeä, keneltä potilas voi pyytää apua kun sitä yllättäen tarvitaan?

Jälkimmäinen sen sijaan kertoo jotain myös asenteista. Samaan asenneilmiöön törmää toisinaan myös esimerkiksi kuntien lapsiperheiden perhetyön yhteydesssä. Ennen muinoin oli mahdollista saada niin sanottua kotiapua; meilläkin taisi käydä kunnan lastenhoitajan hoitamassa itseäni ja siskoa joskus 1970-luvulla, kun jostain syystä jota todellakaan en muista emme voineet mennä päiväkotiin ja äidin ja isän oli pakko mennä töihin eikä tuttavaa saatu hoitajaksi. Nykyään kotiapu on harvinaisuus eikä sitä missään tapauksessa saane kahden terveen huoltajan perhe. Perhetyössä yhä enemmän on tavoitteena "voimaannuttaa" asiakas niin, että tämä taas selviää arjesta yksin, apua tarvitsematta.

En ole ihan vakuuttunut siitä, että tämä tavoite on järkevä. Pitääkö jokaisen selvitä yksin? Onko epänormaalia tarvita silloin tällöin apua? Itselläni on onneksi tolkku mies ja suhteellisen hyväkuntoiset ja nuoret omat vanhemmat, joten kahden alle kaksivuotiaan kanssa on apua saatavilla. Mutta mitä jos jäisin yksinhuoltajaksi ja vanhempani olisivat jo vanhoja tai asuisivat 700 kilometrin päässä? Uupuisin varmasti. En silloin todellakaan kaipaisi voimaannuttamista enkä apua arjen suunnitteluun - kaipaisin jotakuta, joka auttaisi siivoamisessa ja veisi silloin tällöin esikoisen aamupäiväksi puistoon. Enkä haluaisi kokea olevani jotenkin vajaakuntoinen tai erityisen heikko, kun näitä apuja tarvitsisin. Enhän koe niin nytkään, kun mies ja vanhemmat ovat lasten arjessa läsnä.

Ymmärrän toki ajatuksen, että lapsivuodeosastolla valmistaudutaan siihen elämään, mikä kotona odottaa. Ja ensimmäisen lapsen saaneen täytyy toki saada opastusta lapsen hoidossa sen verran, että siellä kotona sitten pärjää. Mutta eikö parasta valmistautumista mahdollisesti yksinäiseen arkeen olisi saada levätä muiden auttaessa? Eihän tulevaan valvomiseenkaan kannata valmistautua kukkumalla yöt, vaan nukkumalla pohjille niin paljon kuin mahdollista. Omat vanhempani ovat tarjonneet nyt enemmän apuaan, kun uusi vauva on pieni, eikä kukaan katso heidän tekevän minulle karhunpalvelusta, kun totuttavat "liian hyvälle", vaan päinvastoin kehutaan, että onpa kiva kun saat välillä hengähdystauon.

Lyhyesti sanottuna: miksi hitossa meillä vallitsee sellainen arvomaailma, että ihmisen pitää suoriutua arjestaan yksin tai on jotenkin kelvoton tai vajavainen? Harva kuitenkaan todellisuudessa oikeasti selviytyy yksin. Rikas palkkaa vielä siivoojan isovanhempien hoitoavun hyödyntämisen lisäksi, eikä silti katso tarpeelliseksi voimaantua eroon näistä avuntarpeistaan.

(Disclaimer: tottakai on myös perheitä, joissa ihan oikeasti tarvitaan apua arjen suunnitteluun ja sitä ihan oikeaa voimaantumista. Mutta siitä sitten erikseen.)

Aina kun tapahtuu jotain kamalaa, ihmisten luonnollinen reaktio on alkaa etsiä keinoja muuttaa, kehittää, ja säätää systeemiä ja sääntöjä niin, että jatkossa kamalaa ei tapahtuisi. Tämä on sinänsä hyvä asia, koska missä tahansa systeemissä ja säännöissä on varmasti kehittämistä.

Mitä lastensuojeluun tulee, ensisijainen kehittämisen kohde ei kuitenkaan ole järjestelmä. Ei voida todeta, että järjestelmässä on vikaa, jos sen resursointi on ajettu niin ahtaalle, että sitä ei ole mahdollisuutta toteuttaa asianmukaisesti. Lastensuojelun työntekijät tekevät tällä hetkellä käytännössä kaikkialla työtään resurssitilanteessa, jossa asianmukainen toiminta kaikkien asiakkaiden kohdalla on mahdotonta. Kun joku saakin hyvää palvelua, se tapahtuu sen kustannuksella, että joku toinen ei saa. Siis ei saa mitään, koska aikaa ja resursseja ei ole. Työntekijät ovat kestämättömän valinnan edessä: auttaako kaikkia huonosti, vai osaa hyvin ja osaa ei ollenkaan? Ei ihme, että työstä uuvutaan ja henkilökunnan vaihtuvuuskin on suurta.

Sama kestämätön valinta koskee myös monia muita lasten ja nuorten kanssa toimivia, esimerkiksi kouluja ja terveydenhuoltoa. Oman kokemukseni perusteella on arkipäivää käytännössä jokaisessa HUS:n lasten- ja nuorisopsykiatrisessa yksikössä, että joudutaan asettamaan vastakkain toisaalta mahdollisuus hoitaa jonkun lapsen/nuoren/perheen asiat varmasti kunnolla loppuun ja toisaalta avun tarjoaminen jollekulle tarvitsevalle juuri nyt. 

Tätä tilannetta ei korjata säätämällä, kuinka monta terveystarkastusta ylikuormitetun koululääkärin on kullekin lapselle suoritettava peruskoulun kuluessa. Sitä ei korjata lisäämällä lastensuojelun työntekijöiden valvontaa tai raportointivelvollisuuksia. Sitä ei korjata presidentillisellä webbisivustolla, joka kehottaa aikuisia ryhtymään jalkapallovalmentajiksi ja nuoria muistamaan kuinka tärkeää on tehdä läksynsä.

Se korjataan antamalla työntekijöille rauha tehdä työnsä kunnolla. Ja siihen tarvitaan ensisijaisesti rahaa.

Moni on kysynyt, mitä voisi tehdä auttaakseen vaalikampanjaani. Tässä jotain ideoita:

1) Ryhdy itse ehdokkaaksi. Ei, kun ihan oikeasti. Vaikka et hetkeäkään uskoisi meneväsi läpi, suhteellisessa vaalitavassa jokainen ääni listalle on ääni jokaiselle listalla olijalle. Jos arvelet, että vaikkapa isoäitisi tai työkaverisi äänestäisi sinua, mutta ei minua, ehdokkaaksi ryhtyminen auttaa minuakin, puolueesta nyt yleensä puhumattakaan. Minimivaivalinja on yhden lomakkeen täyttö ja valokuvassa käynti; jos jaksaa vielä vastata pariin vaalikoneeseen niin erittäin hyvä. Annan mielelläni lisätietoja ja pidän kädestä prosessin suhteen. 

2) Liity puolueeseen ja ryhdy yleisesti aktiiviseksi. Tämä ei ehkä sinänsä ehdi enää tätä kampanjaa auttaa, mutta tulee toisia vaaleja. Vasemmistoliittoon voi liittyä kätevästi internetissä.

Massiivisen spammiongelman, jolle en nyt jouda tekemään mitään, takia kommentointi on toistaiseksi blogista pois päältä. (Tiedän ratkaisut, en vaan jaksa toteuttaa niitä.)

Jos haluaa sanoa jotain, voi toistaiseksi tavoitella Facebookissa (kuntavaalisivu, privaattiprofiili), G+:ssa (kuntavaalisivu, privaattiprofiili) tai mailitse. 

"Selvityksen mukaan hoitotakuu ja ns. jonomiljardi ovat tuottaneet ikäviä lieveilmiöitä. Potilaiden ensikäynti on painottunut tärkeämmäksi kuin ­seurantakäynti, jolloin pitkäaikais­sairaiden tila on saattanut heiketä. Aikarajojen umpeutuessa kiireettömämmät tapaukset ovat saaneet hoitoa ennen kiireellisempiä." (Lääkärilehti: Ruotsi selvitti hoitotakuun lieveilmiöitä)

Olen itsekin ollut läsnä kokouksessa, jossa on päätetty hoitotakuun umpeutumisen vuoksi hoitaa potilaat eri järjestyksessä kuin mihin puhtaasti lääketieteellinen harkinta olisi heidät asettanut. Itse olisin antanut piutpaut hoitotakuusäännölle, mutta kyse ei ollut omista potilaistani vaan olin paikalla "kuunteluoppilaana". 

Ongelmahan ei ole niinkään hoitotakuun olemassaolo, vaan se, että sitä käytetään väärin. Lääkäreillä pitäisi olla kanttia tehdä päätökset lääketieteelisesti ja delegoida tästä seuraava hoitotakuiden paukkuminen resursseista päättävien tahojen huoleksi. Näillä tahoilla taas pitäisi olla kanttia uskoa siihen, että jos hoitotakuut eivät toteudu, kyseisessä paikassa luultavasti tarvitaan lisää resursseja - ja pitäisi olla joku paikka, josta niitä resursseja olisi ottaa lisää. 

Sen sijaan nykyisellään systeemiä käytetään herkästi työrauhan häirintään. Oletukseksi asetetaan se, että nykyiset resurssit ovat jo riittävät, ja jos takuut eivät toteudu, vika on työntekijöiden työn laadussa tai organisoinnissa. Syyllistämällä ja painostamalla yritetään sitten saada työntekijät venymään niin, että takuut toteutuvat. "On tälle pakko löytyä aika, hoitotakuu menee just umpeen, eiks kukaan nyt vois ottaa? Siis ihan oikeesti hei, edes ensikäynnille?" Ja työntekijäthän joustavat. Kunnes eivät enää jousta.

Uhkasakkojen ja muiden rahallisten sanktioiden määrääminen niille, joilla takuut eivät toteudu, ei sekään oikein mene minulle jakeluun. Jos resurssit eivät riitä, otetaan loputkin pois? Senkö pitäisi jotenkin auttaa?

Jos minut valitaan luottamustehtävään, lupaan, että:

• pidättäydyn esittämästä stereotypioivia, mukahauskoja kommentteja toisiin puolueisiin kuuluvista kollegoista tai kyseisten puolueiden kannattajista
• vetoan siihen, että ihmiset tai instituutiot nykyään tekevät sitä ja tätä huonommin kuin ennen vain jos minulla oikeasti on esittää todisteita siitä, että se on totta
• en ryhdy hankkeisiin tai kannattamaan asioita vain siksi, että se on puolueelle tai omalle "uralleni" edullista
• pyytää todisteita, muitakin kuin "isot pojat kertoi", ennen kuin uskon väitteitä siitä, että joku toimenpide johtaa johonkin tulokseen.

Pidätän kuitenkin oikeuden:

• olettaa, että jos ihminen on tietyn puolueen jäsen tai äänestäjä, hän kannattaa puolueen ideologiaa, sekä paperille kirjattua että puheissa muuten esiintyvää
• ottaa esiin asioita, joissa nähdäkseni on tapahtunut aitoa huonontumista
• olla ryhtymättä sinänsä hyödyllisiin hankkeisiin jos katson siitä olevan haittaa (esimerkiksi jos se vie aikaa tai huomiota joltain muulta, johon haluan panostaa)
• uskoa mielestäni luotettavaa asiantuntijaa, jos tutkimustuloksia jotka itse pystyn ymmärtämään ei ole saatavilla.

Lyhyt versio: en tykkää. 

Pitemmälti kuvatessa lienee syytä aloittaa siitä, että olen itse tehnyt töitä ns. "keikkafirman" kautta sekä kotikunnalle että sairaanhoitopiirille. Tälle oli selvät syynsä, eivätkä ne sinänsä liittyneet palkkasummiin - mitä absoluuttisiin euromääriin tulee, olen ihan tyytyväinen saamiini palkkoihin julkisessa terveydenhuollossa, eikä keikkalaisena kaiken huomioon ottaen loppujen lopuksi paljoa enempää saanut.

Eikä kyllä voikaan saada, jos ihan järjellä laskee. Kunnan on sille firmalle kuitenkin maksettava, eikä rahaa jostain mystisesti ilmesty kun päätetään yksityistää joku homma. Jonkun verran yksityinen voi toki repiä irti vaikkapa kiertämällä tiettyjä hallintovelvotteita tai sortamalla palkkoja muissa kuin niissä hommissa joihin on vaikea rekrytoida - mutta toisaalta yksityisen firman tavoite yleensä on tavoitella voittoa, joten lopputulos lienee aika lähellä tasapainoa. 

Edellisessä virkkeessä tulikin jo sanottua, mikä se suurin syy tehdä töitä yksityiselle oli: byrokratian kiertäminen. Yksityinen keikkafirma maksoi minulle tunti- tai kuukausipalkan, joka riippui tasan tekemistäni työtunneista. Toimenpiteistä en joutunut laskuttamaan erikseen, en ihmettelemään peruspalkan ja suoritteiden välisiä suhteita, enkä tilastoimaan erikseen jokaikistä toimenpidettä ja vastaanotolla käyneen potilaan vaativuusluokkaa. Lähtökohta oli se, että kun olen töissä, teen siellä töitä, eikä kenenkään tarvitse minua siihen erityisesti kannustaa eikä tekemisiäni tarkkailla.

Lisäksi asiaan suuresti vaikutti se, että firma soitti minulle kotiin vapauduttuani työmarkkinoille, kysyi minkälaista työtä olisin valmis ottamaan vastaan, ja soitti kolmen päivän kuluttua uudestaan tarjoten kolmea vaihtoehtoa, jotka yhtä lukuunottamatta täsmäsivät täydellisesti antamiini ehtoihin. Otin sen kolmannen, koska siinä oli tyrkyllä immateriaalinen koulutukseen liittyvä etu, jota en ollut tajunnut pyytää. Tässä vaiheessa olin kerennyt kerran ajatella, että pitäisi varmaan laittaa hakemus kunnallekin.

Itse en ole nähnyt lainkaan vakuuttavaa näyttöä sille, että yksityistäminen säästäisi kunnan rahoja, jos oletetaan yksityisen tuottavan saman palvelutason kuin julkinen puoli tuottaisi suoraan. Toki tunnen vain terveydenhuoltoa ja hiukan lastensuojelun puolta, mutta yksityistämisellä olen nähnyt saavutettavan hyötyä tai "hyötyä" lähinnä seuraavilla tavoilla:

1) Yksityinen voi kiertää tai jättää huomiotta tiettyjä kuntahallinnon byrokraattisia ja jähmeitä tapoja, ja esimerkiksi terveysaseman toiminnassa on terveysaseman (de facto) johtajalla enemmän liikkumavaraa kuin tiukasti muottiin valetuilla kunnallisilla toimijoilla. Tämä on aivan oikea hyöty, jota ei oikeasti pidä vähätellä. Niillä, jotka työtä tekevät, pitäisi olla ratkaisuvaltaa sen suhteen miten työ tehdään, ja jatkuva ylhäältä ohjailu, suoritteiden kontrollointi, turhanpäiväinen organisaatiouudistaminen ja uusien lakisääteisten velvoitteiden sälyttäminen ilman, että taataan niitä varten riittävät resurssit, ei ole mitään muuta kuin työrauhan häirintää. Ratkaisu ei nähdäkseni kuitenkaan ole tehtyjen säädösten tai kunta/valtiotason kontrollin kiertäminen ulkoistamalla: jos säännöt ovat huonoja, niitä pitää muuttaa, ei kiertää.

2) Sääntöjen kiertäminen nimittäin johtaa toiseen "hyötyyn", joka saa lainausmerkit siksi, että siitä ei hyödy kuntalainen, vaan firma. Kun yksityisellä on vapaammat kädet järjestää toimintansa, kunhan ainakin paperilla näyttää tarjoavan sitä palvelua mitä on mennyt lupaamaan, se mahdollistaa myös järkevien sääntöjen kiertämisen - esimerkiksi työsuojelun, työterveyshoidon tai riittävän resurssoinnin järjestämisen osalta. Meillä on tässäkin kaupungissa erityisen haastaville nuorille tarkoitettuja lastenkoteja, joissa on ilta- ja yöaikaan läsnä 6 vaikeasti oirelevaa nuorta ja yksi (1) aikuinen, joka saattaa olla sijainen, eikä etukäteen sovittua varamiesjärjestelyä esimerkiksi sen varalta, että yhden nuorista kanssa täytyy lähteä psykiatriseen päivystykseen.

3) Yksityiset firmat osaavat rekrytoida. On ollut pakko opetella, kun muuten työntekijöitä ei saa, ja ilmankaan ei voi olla, jos haluaa pysyä hommissa kiinni. Kuten sanoin, minulle soitettiin kotiin ja etsittiin duuni, joka sopi tilanteeseeni. Minulla ei siinä vaiheessa ollut mitään erityistä intoa (päinvastoin) yksityiselle töihin, vaan jos julkiselta olisi edes jotenkin tarjottu edes jotain, olisin melko varmasti sanonut kyllä ja tehnyt samat työt suoraan kunnan/sairaanhoitopiirin palveluksessa. Tähänkään kuitenkaan ratkaisu ei ole ulkoistaminen, vaan rekrytoinnin opettelu.

Kantani siis on, että kunnan palvelut kuuluvat pääsääntöisesti kunnan suoraan tuotettaviksi, ja että kunnan ensisijainen tehtävä on tuottaa asukkailleen peruspalvelut maksutta ja vähän ylimääräistä omakustannehintaan. Jos kunta joutuu yksityistämään hommia, koska ei pysty täyttämään tätä tehtävää muuten kuin keräämällä verot ja jakamalla ne sitten huutolaislapsityyppisesti sille, joka lupaa järjestää palvelut halvimmalla, jossain on jotain pahasti vialla. 

PS. En ole enää keikkafirmalainen vaan ihan rehellisesti Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin hommissa. Siis vielä huomiseen, jolloin jään ihan rehellisesti äitiyslomalle. Voisin kertoa tarinoita.

Onko Enkeli-Elisan tarina totta? En tiedä. Annetun tiedon valossa arvaan, että ei.

Voisiko se olla totta? En tiedä sitäkään; en ole lukenut kirjaa, joten en voi arvioida tapahtuneen yksityiskohtia. Se on jokseenkin varmaa, että osassa nuorten itsemurhia kiusaaminen on osatekijänä. Siis nimenomaan osana - harva ihminen tappaa itseään (tai muita) minkään yksittäisen syyn takia. Vakavasta asiasta on kuitenkin kyse, eikä kiusaamisen vaikutuksia pidä todellakaan vähätellä.

Kun kyse on vakavasta asiasta, onko väliä sillä, onko tarina täsmällisesti ottaen totta? On, on sillä väliä. Tarinaa ei esitetty meille fiktiona joka "perustuu tositapahtumiin", esimerkiksi kirjailijan omiin kokemuksiin tai yleiseen tietämykseen kiusaamisesta ja sen vaikutuksista. Se esitettiin meille todellisena, juuri äskettäin tapahtuneena asiana. Tämä oli tekijältä, sikäli kun tarina itse asiassa ei ole tosi, silkkaa valehtelua. Valehtelua hyvän asian puolesta ja mahdollisesti hyvässä tarkoituksessa, mutta silti. Ei ole järkevää lähteä siitä, että hyvän asian puolesta saa vähän valehdellakin, noin niin kuin ihmisten omaksi parhaaksi. Luultavasti suurin osa maailmalla liikkuvasta valheellisesta propagandasta on sellaisten ihmisten levittämää, jotka vilpittömästi uskovat asiansa oikeutukseen.

Miten nuorten itsemurhia pitäisi ehkäistä? Ei ole olemassa yksittäisiä syitä itsemurhiin. Jokainen itsemurha on pitkän tarinan tulos ja monen tekijän summa. On kuitenkin luullakseni melko harvinaista, että nuori päätyy näin äärimmäiseen ratkaisuun ilman, että kukaan  - vanhempi, opettaja, kouluavustaja, kuraattori, valmentaja, kaveri, lääkäri, terapeutti, lastensuojelun sosiaalityöntekijä - olisi koskaan ajatellut olevansa huolissaan kyseisestä nuoresta. Vaikkei sitten ehkä  ihan niin huolissaan kuin olisi ollut syytä. Tärkein ensimmäinen askel olisi mahdollistaa, riittävin resurssein ja byrokratian raja-aitoja kaatamalla, että niillä aikuisilla, jotka tapaavat nuoria, olisi aikaa ja mahdollisuus puhua nuorille ja nuorista. Eikä vain virallisissa yhteyksissä, vaan myös koulun pihankulmalla ja kahvipöydässä ja yli kunnan palvelusektorien rajojen. 

Toisessa yhteydessä kehotettiin tiivistämään oma kuntavaaliohjelmansa kolmeen iskulauseeseen ja selittää niitä. Pistän kopion tähän. Kommentteja saa erittäin mielellään antaa.

1. Sinun, minun ja meidän Espoo

• kunta kuuluu kuntalaisille ja vaikka kaikkea ei voi saada, kaikkien on päästävä sanomaan mielipiteensä itseään koskevista asioista
• kunnan päätöksenteon pitää olla tavallisen kansalaisen seurattavissa, ymmärrettävissä ja kommentoitavissa
• kunkin alueen palvelut pitää järjestää ko. alueelle sopivalla tavalla; alueellista tasa-arvoa ei ole se, että kaikkialla on samat asiat, vaan se, että kaikkialla on se, mitä tarvitaan
• lähialuepalvelut kuten neuvolat, päiväkodit, vanhusten palvelut on säilytettävä kävelymatkojen päässä
• uusien, nopeasti kasvavien alueiden palvelut järjestettävä heti eikä viiden vuoden päästä

2. Työrauha kunnan työntekijöille

• loppu jatkuville organisaatiomuutoksille ja yllättäville leikkauksille
• luotettava ilman suoritteiden tilastointia ja kyttäämistä siihen, että ihmiset pääsääntöisesti tekevät työnsä hyvin
• jokainen on oman työnsä paras asiantuntija; ohjeistus ja organisaatio on laadittava yhteistyössä työn tekijöiden kanssa
• riittävät resurssit lakisääteisten tehtävien hoitamiseen on taattava, jotta minkäänlainen toiminnan kehittäminen olisi mahdollista

3. Vähäosaisten puolella - rikkaat kyllä pitävät huolta itsestään

• lähtökohta kunnan palveluiden suunnittelulle on, että Espoo on vauras kaupunki
• on häpeä, jos näin rikkaassa kunnassakaan ei hoideta köyhien ja sairaiden asioita kunnolla
• monet asiat ovat Espoossa nyt hyvin ja ne pitää säilyttää sellaisina, eikä mennä mukaan yhteiskunnan yleiseen tehostamisen nimissä tapahtuvaan julkisten palvelujen karsimiseen (aitoa tehostamista vastaan ei toki varmasti kenelläkään ole mitään)
• terveyskeskusmaksu pois
• ei veronalennuksille; tarvittaessa veroäyriä on varaa hieman korottaakin